Kolumni

Nationalismia ei pidä luovuttaa itsevaltiaille

Radikaalin nationalismin suosio on kasvanut sekä Euroopassa että maailmalla.

Radikaalin nationalismin suosio on kasvanut sekä Euroopassa että maailmalla. Tästä on syytä olla huolissaan: konfliktien todennäköisyys kasvaa ja talouskehitys vaarantuu, jos vastakkainasetteluja lietsovat itsevaltiaat ja populistit saavat lisää valtaa.

Nationalismi, tai kauniimmin sanottuna kansallismielisyys, on kuitenkin liian arvokas aate jätettäväksi vain autokraattien ja ääriliikkeiden käyttöön.

Nationalismia voidaan pitää kaikkein menestyneimpänä modernina poliittisena ideologiana. Sitä ovat hyödyntäneet sekä oikeisto että vasemmisto, sekä demokraattiset että autoritaariset järjestelmät.

Yhdistettynä valtion ja suvereenisuuden käsitteisiin nationalismi nousi 1800-luvulla vähitellen keskeiseksi Euroopan poliittista karttaa määrittäväksi tekijäksi. Ihmiset alkoivat mieltää kuuluvansa kansakuntiin. Kansakunnat eivät suinkaan ole olleet aina luonnostaan olemassa, vaan niiden rakentaminen on monesti ollut määrätietoinen poliittinen prosessi, kuten Benedict Anderson kuvaa nationalismitutkimuksen klassikkoteoksessaan Kuvitellut yhteisöt.


Huomionarvoista on
myös se, että nationalismi vahvistui Euroopassa käsi kädessä demokratian nousun kanssa. Kansakunnat pyrkivät päättämään omista asioistaan kansallisten valtiorakenteiden kautta. Kansalaisten oikeudet vahvistuivat nimenomaan kansallisvaltioiden puitteissa. Äänioikeus laajeni ja poliittiset vapaudet lisääntyivät. Koulutustason nousu tuki omalta osaltaan kansallisen identiteetin rakentamista.

1900-luvulla nationalismin leviäminen jatkui. Ensimmäisen maailmansodan seurauksena syntyi joukko uusia kansallisvaltioita, mukaan lukien Suomi ja Baltian maat.

Pian sen jälkeen nousivat pintaan nationalismin tuhoisat ja irvokkaat muunnelmat, fasismi ja kansallissosialismi. Natsi-Saksan päävihollinen – ja välillä liittolainen – Neuvostoliitto väitti edustavansa vastavoimaa näille suuntauksille, mutta harjoitti käytännössä myös laajamittaista väkivaltaista sortoa erityisesti (muttei pelkästään) kansallisia vähemmistöryhmiä kohtaan.

Historioitsija Timothy Snyderin kirja Tappotanner kuvailee hyytävästi toisessa maailmansodassa Natsi-Saksan ja Neuvosto-Venäjän puristuksiin jääneiden pienempien kansakuntien traagisia kohtaloita.

Tänäkin päivänä nationalismiin ovat viehtyneet etenkin autoritaariset johtajat, kuten Turkin presidentti Erdogan tai Venäjän presidentti Putin.

Nationalismilla ratsastavat myös monenkirjavat populistiset ääriliikkeet ympäri Eurooppaa. Nationalismiin liitetään herkästi muukalaisviha ja etninen syrjintä.


Vastakkainasettelu
globalismin ja nationalismin välillä on muodostunut keskeiseksi poliittiseksi jakolinjaksi, syrjäyttäen perinteisen vasemmisto–oikeisto-jaon.

Globalisaatiota, kansainvälisyyttä ja Euroopan integraatiota kannattavat poliittiset voimat ovat saaneet vastaansa rajojen sulkemista vaativat, muukalaiskammoiset nationalistit.

Ranskan äskeiset presidentinvaalit on helppo tulkita tämän asetelman mukaisesti EU:n voittona nationalismia vastaan. Emmanuel Macron vahvisti tätä mielikuvaa vahvalla symboliikalla soittaen voitonjuhlissaan EU:n hymniä, Beethovenin Oodia ilolle.

Marine Le Penin tappio oli merkittävä takaisku populistiselle, radikaalille kansallismielisyydelle ei pelkästään Ranskassa, vaan koko Euroopassa.

EU:ta ja eurooppalaisuutta ei pidä kuitenkaan asettaa vastakkain kansallismielisyyden kanssa. EU:n tähtilippu ja Oodi ilolle eivät syrjäytä Ranskassa trikoloria ja marseljeesia, vaan esiintyvät näiden rinnalla.


Joko
tai-asetelma suosii jakolinjojen syvenemistä, vaikka todellisuus on sekä että.

Nationalismin mustamaalaamisen sijaan on tärkeä muistaa, että kansallismielisyys taipuu moneen muotoon. Se on tärkeä yhteiskuntia koossa pitävä voimavara. Se määrittää myös vahvasti ihmisten identiteettiä: enemmistö suomalaisista kokee olevansa sekä suomalaisia että eurooppalaisia, ja nimenomaan tässä järjestyksessä.

Valtaosassa EU-maista tilanne on samankaltainen. (Eurobarometri-kyselyjen mukaan Iso-Britannia on aina erottunut joukosta: siellä EU-identiteetti on ollut selvästi heikompaa kuin muissa jäsenmaissa.)


EU on luotu
hillitsemään nationalismin äärimuotoja, muttei vastustamaan saatikka tuhoamaan kansallismielisyyttä.

Sisäänpäin katsovan ja vastakkainasetteluja lietsovan nationalismin torjuminen ei onnistu demonisoimalla kansallismielisyyttä, vaan korostamalla sen maltillisempia ja suvaitsevampia muotoja.

Maltillinen kansallismielisyys sopii aivan hyvin yhteen Euroopan integraation ja globalisaation kanssa.

Se toimii varsin hyvin myös yhdistettynä demokratiaan. Katsokaa vaikka Suomea.


Kirjoittaja Kristi Raik on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.