Jos olisin italialainen, olisin kohtapuoliin työurani tehnyt. Italia on nimittäin EU-maiden kärjessä työurien lyhyydessä (Eurostat 2015).
Saapasjalkamaassa siirrytään vapaiden viettoon keskimäärin 30,7 vuotta kestäneen työuran jälkeen.
Suomessa työuran kesto on keskimäärin 37,7 vuotta, joka sekin on liian vähän.
Koska vertailemme itseämme aina Ruotsiin, kerrottakoon heidänkin työuransa keskimääräinen pituus: 41,2 vuotta.
Työuran pituus vaihtelee monesta syystä: kuinka nopeasti nuori valmistuu ammattiin ja saa työtä, onko elämässä työttömyysjaksoja ja minkä ikäisenä ihminen siirtyy eläkkeelle.
Suomessa nuo kaikki tekijät ovat ilmeisen vinksallaan, koska emme yllä tilastoissa kärkikaartiin.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että meillä on liian vähän työssäkäyviä rahoittamassa palveluja.
Meidän kaikkien palveluja. Myös heidän, jotka eivät syystä tai toisesta pysty töitä tekemään.
Tällainen kotikeittiöekonomistikin ymmärtää hyvin, että työuria pitää pidentää, jos haluamme säilyttää nykyisenkaltaisen hyvinvointiyhteiskunnan. Meidän on saatava kaikki kynnelle kykenevät työkykyiset tuottavaan työhön ja yhteiskunnan rattaita pyörittämään. Selvä se.
Työurien pidentäminen täytyy kuitenkin aloittaa nuoremmasta, ei iäkkäämmästä päästä.
Vaikka oma eläkeikäni siintää vielä jossain tulevaisuudessa, jatkuva eläkeiän kyttääminen raivostuttaa jo nyt.
Kipukynnys eläkeiän nostamisessa on saavutettu, eikä käy kateeksi nuorempia, joiden eläkeiäksi tavoitellaan jo yli 70:tä vuotta.
Jos ihminen on ollut työelämässä yhtäjaksoisesti heti opiskelujensa jälkeen, on oikeus ja kohtuus antaa hänelle mahdollisuus siirtyä eläkkeelle iässä, jossa hän vielä jaksaa huolehtia kunnostaan ja toimia yhteiskunnan toimivana osana.
Reipas eläkeläinen pistää pyörät pyörimään kuluttamalla säästöjään, ja ansaittua eläkettään.
Nuorekas eläkeläinen on tarvittaessa myös mitä parhain apu ja voimavara nuoremmille polville.
Pitkästä työurasta tulisi palkita, ei rangaista.
Nyt tuntuu siltä, että jo tuottaviin ihmisiin takerrutaan liikaa ja heidän niskaansa kaadetaan lisää paineita.
Osa senioreista voi toki halutakin tehdä töitä mahdollisimman pitkään, mutta eivät suinkaan kaikki.
Senioreiden sijaan katseet pitäisi suunnata tiukemmin niihin nuoriin, jotka eivät tahdo löytää polkua työuralleen.
On kestämätöntä yhteiskunnalle, ja ennen kaikkea nuorelle itselleen, jos nuori passivoituu heti peruskoulutuksen jälkeen tai opiskelut venyvät vailla päämäärää.
Kovin monta vuotta ei voi vain oleskella. Mitä pidempään toimettomuus jatkuu, sitä vaikeampaa on enää tarttua toimeen.
Sama koskee muita potentiaalisia työikäisiä. Jos esimerkiksi maahanmuuttaja ei opi kieltä eikä pysty kielitaidottomuuden tai Suomen byrokratian vuoksi ankkuroitumaan yhteiskuntaan, on edessä vaikeuksia ja kustannuksia.
Hallituksen tavoitteena on työllisyyden ja kilpailukyvyn parantaminen niin, että hallituskauden loppuun eli vuoteen 2019 mennessä Suomessa on 110 000 työtöntä vähemmän ja työllisyysaste on nostettu 72 prosenttiin.
Maalin saavuttaminen ei ole helppo tehtävä.
Pääasia on löytää työtä niille, jotka sitä tarvitsevat, eikä niille, joilla työtä jo on.