Aika moni varttunut muistaa, kuinka hurjat kyydit sai lapsena jäälle rakennetussa hoijakassa. Ja kuinka vauhdilla kelkasta joskus sinkosikaan, vahingossa tai sitten ei.
Raahessa kehää kiertävää vauhdin huumaa voi nyt vapaasti kokeilla museon edessä Pikkulahden jäällä. Tosin omalla vastuulla. Kyydit tarjoaa Raahen museo ja hoijakan on askarrellut käsistään kätevä kaveri, museon konservaattori Jouko Turunen.
Hoijakka on pyörinyt lähes aamusta iltaan talvilomaviikosta saakka. Lomaviikon teemana oli lumi ja jää, johon perinteinen raahelainen huvitus sopi paremmin kuin hyvin. Hyvin tuntuu huvitus kelpaavan myös nykyraahelaisille.
Hoijakka on toki pyörinyt Pikkulahden jäällä aiemminkin. Esimerkiksi Fantin päässä oli hoijakka vielä joskus 1990-luvulla, sanoo hoijakan tekijä Jouko Turunen.
"Onhan niitä muovipulkka-hoijakkavirityksiä tänne tehty, vaan eivät ne tahdo kestää. Tässä kelkassa on teräsrunko, joten sen pitäisi kestää tulevillekin talville."
Hoijakan aisan osat Turunen löysi valmiina kaupunginvarikolta. Kelkan mallin hän kehitteli omasta päästään. Laitoja siinä on sen verran, etteivät pienimmät tipahda kyydistä ja kokoa siten, että aikuinenkin mahtuu istumaan.
"Napakelkaksi olen myös kuullut näitä sanottavan. Tämähän pyörii jäähän jäädytetyn napansa ympärillä."
Napakelkka ei ole ainoa vanhan mallin esine, jonka konservaattori on museovieraiden iloksi tehnyt. Esimerkiksi parisen vuotta sitten Soveliuksen talon lastennäyttelyyn väkerretty jalkapuu oli suuri menestys, varsinkin sitä kokeilemaan päässeiden pikkupoikien mielestä.
"Se oli sellainen vanhoista kuvista nykyajan valmiina saatavaan puutavaraan sovellettu homma", virnistää Turunen.
Tähän mennessä vaativin käsityöurakka oli kuitenkin Raahen museon ylpeyden, Wanhan herran pikkuveljen Nuoren herran tekeminen vuonna 1988. Siinä sai raapia päätään, Turunen tunnustaa.
"Hauska ajatus oli, että sillä sukelletaan. Nykyisessä kumi- ja muovimaailmassa käytin puvun tekemiseen kyllästettyä nahkaa ommelluin saumoin. Oli kaikille iloinen yllätys, että se toimi sukellettaessa."
Silmäillessään hoijakkaa Turunen muistelee, kuinka lapsena itsekin kiisi vauhdilla ympyrää Pikkulahdella. Hoijakka oli rakennettu myös kuivalle maalle, mutta siellä lapset eivät tahtoneet jaksaa antaa kelkalle kunnon vauhtia.
Turusta ilahduttaa se, että hoijakalle on löytynyt käyttäjiä. Kyytiä saa niin kauan kuin jää kantaa. "Parasta on, ettei se ole turhaan tehty. Tuo on sellaista pientä ja mukavaa, joka on ilahduttanut ihmisiä vähällä rahalla", myhäilee konservaattori.