"Siinä he seisoivat, hieman vaivalloisesti aikaansaadussa rivissä, nämä Suomi-Äidin maailmanhistorialle valitsemat uhrit...
Teitin tarttee nyt huolehtia semmonen asia. Pataljoona siirtyy autokuljetuksin toiseen paikkaan, ja sen takia luovutetaan kaikki ylimääräiset varusteet pois. Vaatteet vaan päälle, ja reppuun toinen alusvaatekerta, jalkarätit ja mantteli. Leipälaukku ja ruokailuvälineet otetaan. Ja aseet tietysti. Loput varastoon. Koittakaa pitää kiirutta...
Mihin täst sit ollenka lähretä? Vissi helvetti ast?
Sitä minä en tiedä sanoa. Semmonen on vaan käsky."
Näin kirjoitti Väinö Linna romaanissaan Tuntematon sotilas.
Kun käsky käy
Säkylän Huovinrinteen tunnelmassa on jotain samaa kuin paloaukealla Linnan romaanissa. Siinä he seisovat: Suomi-Äidin valiosotilaat vuosimallia 2006 - Euroopan unionin nopean toiminnan joukkoihin kuuluvan Saksa-Hollanti-Suomi -taisteluosaston suomalaissotilaat. Ollaan Porin Prikaatissa, Latvaansuon harjoituskentällä kivenheiton päässä valkoisista kasarmirakennuksista.
Sotilasosasto valmistautuu lähtemään taisteluun jonnekin; minne vain noin 6 000 kilometrin säteellä Brysselistä. Sotaan, jota ei tiedetä tai josta ei haluta ääneen puhua. Tai johonkin muuhun konfliktiin. Tai vain auttaman humanitaarisessa katastrofissa. Yhtä kaikki: sotilaat ovat lähdössä vuoden vaihteen jälkeen heti, kun käsky käy. Ja perillä ollaan kaikkine romppeineen viiden päivän sisällä.
Tai sitten ei. Voi olla, että käsky ei käy eikä koko puolentoista tuhannen sotilaan monikansallista taisteluosastoa kutsuta mihinkään operaatioon sen puoli vuotta kestävänä päivystysaikana. Joka tapauksessa suomalaiset 154 miestä ja kuusi naista ovat lähtövalmiudessa; harjoittelevat ja hiovat taitojaan Huovinrinteellä.
Kesä on taittumassa jo syksyksi. Aamun usva luo hennon verhon mäntykankaalla sijaitsevan harjoituskentän ylle. Ympärille levittäytyvä matala metsä katoaa etäämmällä sumuverhon taa. Sää on jo viileähkö. Rynnäkkökiväärien kylmä metalli jäähdyttää sotilaiden sormia; sormet naputtelevat kiväärin kovaa, kalseaa pintaa kuin hanurin näppäimiä ainakin.
Kentän sivustalla on suomalaisten Sisujen - raskaiden maastokuorma-autojen - kolonna. Maastopukuihin sonnustautuneiden miesten ja naisten takana seisovat uusinta uutta edustavat, ilmatorjuntakonekiväärein varustetut Patria XA-203 OWS -kuljetuspanssariajoneuvot, tutummin uusimmat Pasit. Panssaroitu maasturi pyyhältää kentälle näyttävästi, vauhdilla, ikään kuin synnyttääkseen mielikuvaa nopeasti toimivasta joukosta.
Majuri Joni Lindeman nousee autosta ja astelee rivakasti aavistuksen epämääräisessä muodostelmassa seisoskelevan sotilasjoukon eteen. Mieheltä irtoaa muutama tiukka, kovaääninen komento - hän painottaa jokaista tavua - ja niin ovat rivit taas ojennuksessa. Kunnes kajahtaa komento "le-po", ja hienoinen elo palaa muodostelmaan.
Ensimmäisten joukossa
Lemulta, parinkymmenen kilometrin päässä Turusta kotoisin oleva Joni Lindeman on ammattisotilas, suojauskomppaniaksi kutsutun suomalaisosaston päällikkö. Häntä voi luonnehtia myös rauhanturvaajaveteraaniksi. Takana on rauhan turvaamista puolitoista vuotta entisen Jugoslavian alueella Makedoniassa 1990-luvun puolivälin jälkeen ja puoli vuotta Kosovossa vuosituhannen alussa.
"Kun paikkaa tarjottiin, halusin ottaa sen vastaan, koska tämä on ainutlaatuinen tilaisuus luoda jotain uutta", Lindeman perustelee hakeutumistaan taistelujoukon johtoon.
Nopean toiminnan valmiusjoukot on ensimmäinen laatuaan. Tähän saakka rauhanturvaajat on koulutettu tiettyä tehtävää varten. Tämän ryhmän tehtävä sen sijaan voi olla miltei mikä tahansa. Esimerkiksi "taistelevien osapuolten erottaminen kriisialueilla, julmuuksien ja kansanmurhien estäminen sekä humanitaarisen avun perille saattaminen", kertoo erikoistutkija Tommi Koivula Maanpuolustuskorkeakoulusta.
Nopean toiminnan joukkojen perustamisen taustalla ovat entisen Jugoslavian hajoamissodat ja Ruandan kansanmurha. Euroopan unionissa havahduttiin huomaan, ettei sillä ole välineitä estää tällaisia, edes lähialueilla tapahtuvia tai Eurooppaan heijastuvia kauheuksia. EU:n yhteisen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämistä auttoi Koivulan mukaan se, että sotilaallisesti keskeiset suurvallat, Ranska ja Britannia, pääsivät yksimielisyyteen käytännön menettelytavoista.
Tapatuntemus tärkeää
Taisteluosaston koulutus eroaa perinteisestä rauhanturvakoulutuksesta jo yksin kestossa: rauhanturvakoulutus kestää muutaman viikon, kun taas taistelujoukkoa valmennetaan seitsemän kuukautta, ja mahdollisesti vielä sen jälkeenkin. Alkukoulutus tapahtuu omassa massa. Syyskuussa osasto siirtyi harjoittelemaan monikansallisessa kokoonpanossa Saksan johdolla. Myöhemmin syksyllä osallistutaan yhteisharjoituksiin Saksassa ja Hollannissa.
Koulutuksessa 90 prosenttia on fyysistä tai sotilaallista koulutusta. Kaikessa mennään normaalin sotilaskoulutuksen pintaa syvemmälle; ei kuitenkaan rypyt otsassa ja hampaat irvessä.
"Erilaisten kulttuurien ja uskontojen tuntemus on myös tärkeää. Ellei tunneta toisten tapoja, voi olla, että tahattomasti saatetaan toimia loukkaavasti", Joni Lindeman korostaa.
Vaikka äkkiä katsoen Joni Lindeman täyttää raameiltaan Rambon (amerikkalaiselokuvista kuuluisan taistelijan) fyysiset mitat, Ramboksi hän ei tunnustaudu. Itse asiassa Rambot, mikäli niillä tarkoitetaan kahjoja sotakiihkoilijoita, yritetään karsia jo alkutesteissä. Lindeman sanoo, että useimmiten tällaiset henkilöt näkee jo päälle päin, ja he paljastuvat viimeistään psykologisissa testeissä.
Taistelujoukon sotilailta toki vaaditaan erinomaista fyysistä kuntoa ja lihaskuntoa, mutta myös henkistä kykyä selviytyä kovista paikoista ja kohdata kärsimystä, kuolemaakin. Kuolemasta sotilaat eivät puhu, sen sijaan puhutaan riskeistä. "Tähän tehtävään sisältyy erilaisia riskejä. Mutta joukkue on varustettu hyvin siihen tehtävään, mihin se mahdollisesti tullaan lähettämään."
Ei puhuta myöskään pelosta. Ei siksi, etteikö sotilas pelkää ja saisikin pelätä. "Terve pelko, jonka hallitsee, auttaa varustautumaan riskeihin", Joni Lindeman huomauttaa.
Tavallisia suomalaisia
Liiketaloutta Oulun ammattikorkeakoulussa opiskeleva, Heinäpäässä kortteeraava Anssi Patrikainen, 25, on yksi joukko-osastoon koulutettavista reserviläisistä. Mies on hampaisiin asti, ellei aivan aseistettu, niin ainakin hyvin suojattu. Päässä on kypärä, yllä taisteluliivi ja sen alla raskaat suojaliivit, jotka estävät kiväärin luodin läpimenon. On lipastasku, radiopuhelin, kompassi, vesireppu selässä, maastopuku ja rynnäkkökivääri mallia 95 sekä pistooli.
Patrikainen sanoo ilme peruslukemilla lähtevänsä sinne, minne käsketään. Tälle alikersantille ei kuulu sen aprikointi, mikä mahdollinen kohde tulee olemaan. "Ei ole sellaista tehtävää, mihin en ole valmis lähtemään. Tämä asia piti miettiä jo siinä vaiheessa, kun tänne haki."
Miksikään kovikseksi Patrikainen ei tunnustaudu, vaan arvio olevansa perusluonteeltaan tavallinen suomalainen. Tämä Kauhavalla syntynyt mies ei ole ennen armeijaa harrastanut ampumista; ei sen paremmin metsästystä kuin tauluun ampumistakaan. Joten hänen kohdallaan ei ole kysymys mistään lapsuuden harrastuksen syventämisopinnoista.
"On tärkeää, että on perusrauhallinen. Tilanteet saattavat kohteessa vaihdella nopeasti, täytyy kyetä mukautumaan", hän sanoo Kosovon Suvidossa vuosina 2003-2004 suorittamansa rauhanturvatehtävän antamalla kokemuksella.
Patrikainen ei tuntenut oloaan Kosovossa missään vaiheessa vaaralliseksi. Jossain pohjalla kyti, mutta siellä, missä hän palveli, elettiin jotakuinkin normaalia elämää. Nyt edessä oleva tehtävä on arvoituksellisempi, koska tosiasiassa siitä ei ole mitään tietoa. Tehtävä on niin uusi, että kaikki rauhanturvaveteraanitkin ovat tässä ensikertalaisia.
Suomalaisten taistelusotilaiden päivä Porin Prikaatissa on perusrakenteeltaan kuin työpäivä ainakin. Aamutoimien jälkeen kahdeksan aikaan alkaa koulutus, joka jatkuu lounaaseen ja sen jälkeen puoli viiteen. Viikonloput ovat vapaita, paitsi jos komennetaan leirille. Kuri on Ronkaisen mukaan jotakuinkin samanlainen kuin varusmiespalveluksessa. Sekin täytyi pitää mielessä jo hakuvaiheessa.
Keskiraskasta sarjaa
Käskyn taisteluosaston käytöstä antaa EU:n ministerineuvosto. Se kuulee "sekä jäsenmaita että myös EU:n uutta koneistoa, sotilaallista komiteaa, jolla tulee olemaan tärkeä rooli", kertoo erikoistutkija Hanna Ojanen Ulkopoliittisesta instituutista. Ainakin näillä näkymin kukin jäsenmaa vastaa itse taisteluosastoon lähetettävien sotilaidensa kustannuksista.
Suomen on suunniteltu vastaavan vuoden 2007 alusta Saksan johtaman osaston omasuojasta. Suomi on ilmoittautunut 220 sotilaan ryhmällä myös toiseen kokoonpanoon - ruotsalaisten johtamaan osastoon. Siinä suomalaisten tehtävä on antaa tulitukea, osallistua suojeluun ja tiedusteluun. Tämän ryhmän, johon tulee lisäksi sotilaita Virosta ja Norjasta, pitäisi olla valmiudessa vuoden 2008 alussa.
Euroopan unionin nopean toiminnan joukkoihin on koko ajan ilmoitettu lisää muodostelmia. "Suurin määrä, mistä on puhuttu, on 18 ryhmää. Ne ovat eri tyyppisiä kokoonpanoja. Jotkut maat ovat muodostaneet osastoja yksin, mutta pääsääntöisesti taisteluosastot ovat yhteistyöjoukkoja", Hanna Ojanen kertoo.
EU:n isot maat osoittavat taisteluosastoihin suuret määrät sotilaita. Suomi luokitellaan keskiraskaaseen sarjaan. Viro ja monet pienet jäsenmaat osallistuvat toimintaan lähinnä symbolisesti. Kaikki ryhmät ovat kooltaan jotakuinkin samansuuruisia, noin 1 500 sotilaan osastoja.
Kaksi osastoa päivystää aina yhtä aikaa puoli vuotta. Nopean toiminnan joukoille on luonteenomaista, että ne lähetetään ikään kuin tekemään ensihoitotoimenpiteitä, sillä ne voivat pisimmillään olla samassa kohteessa neljä kuukautta.
"Vuoden 2007 alkua pidetään eräänlaisena rajapyykkinä, eli tuolloin EU:n taisteluosastosysteemi on oikeasti olemassa", Hanna Ojanen mainitsee.
Hanna Ojanen arvioi, että taisteluosastoa saatetaan voida käyttää johonkin pieneen rajattuun kriisitilanteeseen joko yksinään tai yhdessä Naton vastaavan ryhmän kanssa. Se voisi toimia alkuvaiheena jollekin isommalle, esimerkiksi YK:n toimeenpanemalle operaatiolle.
Taisteluosasto "menee rauhoittamaan tietyn tilanteen niin, että tavanomainen rauhanturvaoperaatio olisi sen jälkeen mahdollinen. Se voi auttaa jossakin konfliktin kärjistymistilanteessa. Mutta missään tapauksessa sen tehtäväksi ei ole suunniteltu massiivisen suuria operaatioita", Ojanen kuvailee.
Taakse poistu englanniksi
Majuri Joni Lindeman palaa joukkonsa eteen, komentaa miehet asentoon ja lepoon sekä nousemaan varusteineen ajoneuvoihin. Väinö Linnaa mukaillen "pataljoona siirtyy autokuljetuksin toiseen paikkaan".
Latvaansuon harjoituskenttä tyhjenee yhdessä hujauksessa. Lindeman astuu kolme tonnia painavaan panssarimaasturiin ja poistuu sotilaiden mukana.
Lähiaikoina komentokieli muuttuu suomesta englanniksi suomalaisjoukon siirtyessä harjoittelemaan Saksan johdolla. Minne sitten lähdetään vai lähdetäänkö minnekään, selviää vuoden 2007 ensimmäisen puoliskon aikana.