Suomea 1690-luvulla koetelleet nälkävuodet tunnetaan yhtenä Euroopan historian pahimmista väestön harvennuksista. Kriisin syinä olivat kylmä ilmasto, taloudelliset ja yhteiskunnalliset ongelmat ja suomalaisten riippuvuus maataloudesta.
Historiantutkimuksessa on yleensä oletettu, että Pohjois-Suomi kärsi kaikkein suurimmat menetykset. Nyt uudenlaiset näkökulmat ovat tuoneet uusia tutkimustuloksia.
"Pohjoissuomalaiset selvisivät luultua paremmin", sanoo tutkija Matti Enbuske Oulun yliopiston historian laitokselta. Suomen ja Skandinavian historian assistenttina työskentelevä Enbuske valmistelee väitöskirjaa asutuskehityksestä 1600-luvun Suomessa.
Nälkä oli tavallista
"Suomessa maataloutta harjoitettiin riskirajoilla, eikä se ollut kovin tuottavaa. Tuon ajan suomalaiset saivat kuitenkin perusravintonsa maataloudesta", Enbuske kertoo.
Kun normaalistikin elettiin lähellä toimeentulorajaa, ankarasta katovuodesta seurasi lähes poikkeuksetta nälkää. Kadon jälkeen ei ollut siemenviljaa maahan pantavaksi. Katovuosia ei ollut pelkästään 1690-luvulla, vaan niitä sattui melkein jokaiselle 1600-luvun vuosikymmenelle. 1680-luvulta on säilynyt kirje, jossa Kemin pitäjäläiset anovat helpotusta veroihinsa huonoon ravintotilanteeseen vedoten.
Vaikka nälkää koettiin myöhemminkin, erityisesti vuodet 1696-1697 tunnetaan suurina kuolonvuosina. Nälkävuosina ravintoa koetettiin hankkia kaikin mahdollisin tavoin. Kotieläimiä pyrittiin säästelemään viimeiseen asti. Lehmää tarvittiin maidon tuottajana ja hevosta töihin. Silti nekin jouduttiin usein syömään, kun vaihtoehtoja ei enää ollut.
Ravinnoksi saatettiin käyttää myös pettua, olkijauhoja, nokkosta, jäkälää, haavankuorta, lepänsilmuja, suolaheinää ja jopa eläinten raatoja, nahkoja ja sikiöitä. Sopimaton ravinto saattoi viedä hengen.
Lisää vaikeuksia toivat sairaudet. Kansa oli aliravittua ja heikkoa ja sairastui tavallista herkemmin. Taudit koituivat usein kuolemaksi. On mahdotonta sanoa, mikä osa väestöstä kuoli 1690-luvulla nälkään ja mikä sairauksiin.
Tarinat ihmissyönnistä liioiteltuja
Kuolonvuosiin liittyy värikkäitä tarinoita ihmislihan syönnistä. Tietoa nälkävuosista on kerätty kirkon ja verotuksen tarpeisiin tehdyistä luetteloista, mutta ihmissyönnistä on vaikea löytää selviä faktoja.
"Varmaan sitä tapahtui, mutta luultavasti ei kovin paljoa. Nälänhädästä huolimatta ihmisellä on korkea kynnys sellaiseen. Tuskin kukaan näkyvästi mainosti syöneensä ihmislihaa, vaan se tapahtui salaa jossakin syrjässä. Ehkä siksi siitä ei ole jäänyt merkintöjä minnekään", Enbuske arvelee.
Hänen mukaansa ihmissyöntiin ei ollut hyviä mahdollisuuksiakaan, sillä papit valvoivat seurakuntalaistensa elämää hyvin tarkasti ja tavallisuudesta poikkeavat asiat huomattiin helposti.
Historiantutkija Ilkka Mäntylän mielestä ihmissyöntitarinat ovat liioiteltuja ja tapauksia ei ollut paljoa. Mäntylän tutkimus Kruunu ja alamaisten nälkä ilmestyi vuonna 1988. Hän löysi tutkimistaan lähteistä vain kaksi mainintaa syödyistä ihmisistä.
Paltamossa kirjattiin keväällä 1697 ylös erään tilan kohtalo: "Asukas ja seitsemän henkeä kuoli maaliskuussa 1697. Jäljelle jääneet lapset syöneet ruumiit". Toisessa tapauksessa ihmisen lihaa söivät paltamolaiset koirat.
Ei asutuksen
kriisi
Nälkä sai monet lähtemään kerjuulle. Yleensä pyrittiin pohjoisesta etelään ja pois syrjäseuduilta. Se aiheutti sekasortoa. Perheet hajaantuivat, kun puolisot joutuivat eroon toisistaan ja lapset vanhemmistaan. Taudit levisivät helposti liikkuvan väestön mukana.
Monet suuntasivat kohti vaurasta pääkaupunkia, Turkua. Suomalaisia lähti myös Venäjälle, Viroon, Liivinmaalle, Inkerinmaalle ja Ruotsiin. Historioitsija Seppo Muroma on esittänyt tutkimuksessaan, että kerjuulle lähdön ja kuolemantapausten seurauksena lukuisat talot autioituivat ja pellot jäivät viljelemättä. Muroman tutkimus on 1970-luvulta, mutta painettu julkaisuksi vasta vuonna 1991.
Enbusken mielestä 1690-luvun kriisi oli kuitenkin ensisijaisesti väestö- eikä asutuskriisi.
"Nälkävuodet verottivat erityisesti köyhimpiä, jotka nimenomaan olivat tilattomia. Autioituneet tilat siirtyivät usein jollekin sukulaiselle, joten ne eivät jääneet lopullisesti autioiksi. Oli myös tavallista, että veroluetteloihin kirjattiin tuolloin autioiksi jo aiemmin autioituneita tiloja. Itse asiassa Pohjois-Suomen asutus kasvoi vuosina 1680-1700."
Pohjoisessa
selvittiin paremmin
Muroman mukaan Pohjois-Suomi kärsi kuolonvuosista pahiten. Hän on laskenut pohjoissuomalaisista kuolleen noin neljäkymmentä prosenttia. Enbusken näkemys ei ole yhtä synkkä.
"Pohjois-Suomesta lähdettiin paljon muualle, esimerkiksi Norjaan. Voidaan puhua varhaisesta siirtolaisuudesta Ruijaan. Kuolonvuosina vaihtoehdot olivat usein joko muualle muuttaminen tai kuoleminen."
Jos huomioidaan muuttoliikkeen vaikutus, Pohjois-Suomen väestömenetys ei osoittaudu yhtä suureksi kuin Muroman laskelmissa. Enbusken mukaan esimerkiksi Kemin pitäjässä kuoli noin kaksikymmentä prosenttia väestöstä.
"Pohjoisessa oli enemmän sivuelinkeinoja maatalouden lisäksi kuin vaikkapa Uudellamaalla. Tilanne oli etelämpänä monin paikoin pahempi kuin Lapissa."
"Pohjoissuomalaiset eivät olleet niin riippuvaisia viljasadoista, sillä he metsästivät ja kalastivat ja heillä oli enemmän karjaa", Enbuske sanoo. "Jos tarkastellaan asutuskehitystä, niin 1640- ja 1650-luvulla pohjoisessa oli vaikeampaa kuin 1690-luvulla. Vuosisadan lopulla Oulun ja Tornion porvarit pystyivät helpottamaan talonpoikien tilannetta antamalla heille luottoa."
Luonto ja
verottaja piinasivat
Kuolonvuosien taustalta löytyy useita syitä. Yksi niistä oli Euroopan ilmaston kylmeneminen. Ajanjaksoa on kutsuttu pieneksi jääkaudeksi. Ilmastolle olivat ominaisia ankarat pakkastalvet. Maanviljelyn kasvukaudet alkoivat myöhään ja sadot jäivät huonoiksi.
Koska tuon ajan suomalaiset olivat hyvin riippuvaisia maataloudesta, ravinnon saanti vaikeutui helposti. Kruunu, kuten valtiota silloin kutsuttiin, pyrki helpottamaan kriisivuosien ongelmia. Se toimitti viljaa Ruotsista ja Baltiasta. Aluksi viljaa myytiin, mutta kansan köyhdyttyä sitä annettiin lainaksikin. Kruunu antoi myös helpotuksia verojen maksuun, asutti autioiksi jääneitä tiloja sekä yritti järjestää kerjäläis- ja vaivaishoitoa.
Historioitsijat ovat esittäneet monenlaisia näkemyksiä siitä, olivatko kruunun toimet riittäviä ja tekikö se voitavansa. "Kyllä se apu oli aika vaatimatonta. Enemmän kansa hyötyi porvarien luotoista", Enbuske sanoo.
Hän näkee yhteiskunnallisten ongelmien ja kovan verotuksen yhdeksi kriisiin johtaneista syistä. Euroopassa käytiin useita sotia 1600-luvulla. Emämaa Ruotsi tarvitsi myös suomalaisten taloudellista panosta sodankäyntinsä rahoittamiseen. Kansa köyhtyi. Nälkäkriisi helpottui, kun väestömäärän laskun jälkeen ravintoa riitti paremmin henkiin jääneille.
Muroman mukaan väestönmenetys oli biologinen välttämättömyys. Ravintoa ei yksinkertaisesti riittänyt vuosisadan lopun puolelle miljoonalle suomalaiselle.