Suomen tiede- ja koulupolitiikkaa 1970-luvulla ravistelleet vasemmistoradikalismin tuulet synnyttivät vahvan, mutta näkymättömän, ja osin näihin päiviin asti tuntemattomaksi jääneen puolustusrintaman.
Rintaman muodostivat lähinnä porvarillisesti ajattelevat yhteiskuntapiirit, Sotavahinkoyhdistyksen säätiö sekä elinkeinoelämän johtavat vaikuttajat, etunenässä Max Jakobsonin luotsaama Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA.
Niiden ja joidenkin oikeistososiaalidemokraattien myötävaikutuksella synnytettiin vuonna 1973 Vapaan koulutuksen tukisäätiö (VKTS) vastustamaan silloisen kouluhallituksen ja viime kädessä opetusministeriön koulupolitiikkaa.
Lisäksi vuonna 1977 lahjoitettiin Sotavahinkoyhdistyksen säätiön nimissä viestinnän professuuri Helsingin yliopistolle. Viran miljoonan markan (noin 525 000 euroa) perustamiskustannuksista yli puolet tuli EVA:n pussista, mutta sen roolista vaiettiin tiukasti.
Professuurin perustamisen lisäksi puolustusrintama huolehti siitä, että virkaan valittiin vain ja ainoastaan Osmo A. Wiio. Näin haluttiin luoda Helsingin yliopistoon vaihtoehto Tampereen yliopiston nordenstrengiläis-hemanuslaisen tiedotusopin opetukselle.
Tiedot ilmenevät valtiotieteen tohtori Jari Leskisen vielä julkaisemattomasta kirjasta Tulevaisuuden turvaksi (Sotavahinkosäätiö), joka on säätiön 50-vuotishistoria. Kirja julkaistaan 12. marraskuuta.
Pirkkalan moniste käännekohtana
Vähemmistökommunistien vaikutuspiiriin ajautuneiden yliopiston opiskelijoiden ja opettajien lisäksi EVA:n, Sotavahinkoyhdistyksen säätiön ja näiden luoman VKTS:n vastustajaksi luettiin myös opetusministeriö, johon oli tuolloin rekrytoitu paljon nuoria virkamiehiä radikaalien yliopisto-opiskelijoiden piiristä.
Yliopistomaailman lisäksi kuohuntaa esiintyi myös alemman ja keskiasteen koulupolitiikan ympärillä. Tuolloinhan Suomessa toteutettiin peruskoulu-uudistus, jolloin esimerkiksi yksityiskoulujen varat ja velat siirrettiin kuntien haltuun.
Elinkeinoelämä ja porvarilliset yhteiskuntapiirit huolestuivat varsinkin SDP:n esittämistä koulutuspoliittisista näkemyksistä, joissa nähtiin sosialistisia pyrkimyksiä.
Viimeisetkin suomut putosivat monien silmistä keväällä 1975, kun ns. Pirkkalan opetusmoniste tuli julki. Moniste antoi itse asiassa voimakkaan potkun VKTS:n vasemmistoradikalismin vastaiseen työhön.
Poliittiset taustat selvitettiin
Vapaan koulutuksen tukisäätiö eli VKTS oli perustettu marraskuussa 1973, ja sen perustamiskirjan allekirjoitti joukko elinkeino- ja kulttuurielämän sekä yliopiston johtomiehiä. Sen yhtenä voimakolmikkona toimi Sotavahinkoyhdistyksen säätiön hallituksesta HOP:n pääjohtaja Filip Pettersson, Helsingin yliopiston kansleri Pentti Renvall sekä Vakuutusyhtiö Pohjolan toimitusjohtaja Tauno Angervo.
Säätiön tärkeimpiä rahoittajia olivat Sotavahinkoyhdistyksen säätiö, Suomen Kulttuurirahasto sekä EVA, jonka osuus VKTS:n vuosittaisista menoista oli noin 60 prosenttia, joskus jopa 80 prosenttia.
VKTS:n tärkein tehtävä oli vaikuttaa eri henkilöiden kautta koulutusjärjestelmän kehittämiseksi säätiön oikeaksi katsomaan suuntaan. Tätä varten luotiin salainen tiedustelu- ja vaikutusverkosto, jossa oli mukana kolmisensataa henkilöä opetushallinnosta sekä lähinnä politiikan yleisporvarilliselta puolelta.
Ennen verkoston luomista säätiö selvitytti virkamiehistön poliittisen sitoutuneisuuden eräillä opetushallinnon aloilla, muun muassa opetusministeriössä ja sen asettamissa tärkeimmissä komiteoissa, toimikunnissa ja neuvottelukunnissa sekä kouluhallituksessa, ammattikasvatushallituksessa ja Yleisradion opetusohjelmien osastossa.
Selvityksessä todettiin muun muassa: "Kartoitukseen kuuluneita virkamiehiä ja asuntuntijoita yhteensä 671. Näistä poliittisesti sitoutuneita 414 eli n. 60%. Poliittisesti sitoutuneista sosialistisiin puolueisiin kuuluvia 194 eli n. 47%"
Reaaliaikaista tietoa valui säätiölle
Puoluetaustojen selvittelyn jälkeen säätiön edustajat ottivat yhteyttä tiettyihin kokoomuksen, keskustapuolueen, RKP:n ja LKP:n sekä sitoutumattomiin opetushallinnon virkamiehiin. Heiltä saatiin reaaliaikaista tietoa esimerkiksi siitä, mitä peruskoulua koskevia hankkeita opetusministeriössä oli vireillä.
Säätiö sai myös eräiltä SDP:n oikean siiven edustajilta luottamuksellisia koulutuspoliittisia tietoja jopa heidän oman puolueensa sisältä.
Säätiölle myötämieliset virkamiehet toimittivat oman hallinnonalansa tietoa sekä suullisessa että kirjallisessa muodossa, olipa tieto luokiteltu salaiseksi tai ei.
Tiedot saatuaan VKTS pystyi aloittamaan toimet vääriksi kokemiensa suunnitelmien torpedoimiseksi. Säätiön edustajat ottivat suoraan yhteyttä yleisporvarillisen rintaman kansanedustajiin, ministereihin ja muihin lähinnä ei-sosialististen puolueiden vaikuttajatahoihin. He myös kirjoittivat lakiesityksiä sekä porvarillisten puolueiden eduskuntaryhmien puheita.
Jari Leskisen mukaan VKTS myös rahoitti sen kanssa samoilla linjoilla olevien kokoomuslaisten ja keskustapuoluelaisten poliitikkojen vaalityötä.
"Elinkeinoelämän todellinen taistelujärjestö"
Vapaan koulutuksen tukisäätiön jäsenenä ja hallituksen puheenjohtajana toiminut professori Manu Renko on ilmaissut Jari Leskisen kirjassa säätiön strategian seuraavasti:
"Koko toiminta perustui täydelliseen luottamukseen ja siihen, että toimintaa hoidetaan koko ajan ikään kuin yksityisinä operaatioina ilman, että se näkyisi missään pöytäkirjoissa. Toiminta säilyikin salassa. Koko laajuudessaan meitä ei missään vaiheessa keksitty".
Säätiön entinen toiminnanjohtaja Jaakko Aho on puolestaan todennut, että käytännössä VKTS oli elinkeinoelämän piirien eli tarkemmin sanottuna Suomen Työnantajain Keskusliiton STK:n ja EVAn todellinen taistelujärjestö. Siksi sen hallituksessa istui aina EVA:n tai STK:n edustaja.