Euroopan unioni on juristin märkä uni, sanoi muistaakseni Neil Hardwick EU-kansanäänestyksen aikoihin noin kymmenen vuotta sitten. Kirjailija osui oikeaan. Integraation pitäisi olla ekonomistin märkä uni. Erillään olevat taloudet kietoutuvat yhä tiiviimmin toisiinsa, lisääntyvä yhteistyö johtaa vääjäämättä myös tuotannollisten edellytysten muotoutumiseen toisensa kaltaisiksi.
Saman talousalueen kansantaloudet kehittyvät "näkymättömän käden" ohjauksessa yhä enemmän toisensa kaltaisiksi. Tämä kehitys on ollut jo kauan nähtävissä ja se tulee jatkumaan edelleen. Kyse ei ole siitä, että pohjoismaiset hyvinvointivaltiot omisivat eteläeurooppalaisen sosiaaliturvan ja palkkatason, vaan kaikki integraation osallisena olevat maat kehittyvät johonkin uuteen samankaltaiseen yhteiskuntamuotoon, joka ei täysin muistuta mitään nykyistä Euroopan unionin jäsenmaata.
Lisäksi on selvää, että jokaiselle maalle jää kosolti oman historian, uskonnon ja maantieteet luomaa omaleimaisuutta. Muutokset ovat hitaita, mutta selviä. Niitä ei ohjata niinkään direktiiveillä, vaan "luonnollinen valinta" ohjaa kehitystä.
Tämän kehityksen merkkejä on nähtävissä kaikilla yhteiskunnan sektoreilla. Työmarkkinoille yhdenmukaisuuden paineet tulevat joka sopimuskierroksen jälkeen yhä voimallisemmin. Myös ensi vuoden vaihteessa tulopoliittisen sopimuksen rakentamiseen vaikuttaa tuttujen ja turvallisten seikkojen lisäksi kansainvälisyyden paine.
Sopimustoiminnan tärkeydestä on kaksi vastakkaista näkemystä. Työnantajapuolella korostetaan, että integraation mukanaan tuoma kilpailun kiristyminen edellyttää suurempia palkkaeroja. Solidaarinen palkkapolitiikka ei vastaa ajan vaatimuksia, totesi viimeksi Seppo Riski työnantajaleiristä. Tuloerojen kasvun estäminen on ollut suomalaisen työehtosopimusjärjestelmän yksi kivijalka. Solidaarisen palkkapolitiikan kuoppaaminen on suurin piirtein sama asia kuin koko järjestelmän kuoppaaminen. Työnantajien näkemyksen mukaan kansantalouden kilpailukykyä lisää nykyistä huomattavasti vapaampi palkkojen määräytyminen. Näkemys on saanut sekä tutkimuksellista tukea että päinvastaista näyttöä.
Palkansaajapuolen näkemyksen mukaan palkkaerojen kasvattamisella ei synny mitään tehokkuusetuja. Väitteelle on olemassa tutkimuksellista tukea. Myös vastakkaisia tutkimustuloksia löytyy.
Suomi tarvitsee kuitenkin keskitettyä sopimusjärjestelmää. Se on turvallinen tapa luoda talouteen vakautta. Kun rahapolitiikan päätöksenteko siirtyi maan rajojen ulkopuolelle, jäi finanssipolitiikan ja tulopolitiikan tehtäväksi kansallisesti vartioida hintojen nousuvauhtia. Kohtuullinen kansallinen onnettomuus olisi se, mikäli inflaatio Suomessa ylittäisi eurooppalaisen normin. Keskitettyä tulopoliittista järjestelmää tarvitaan.
Nykyisessä sopimuskulttuurissa kaikki osapuolet saavat peukalonjälkensä synnytettyyn sopimukseen eikä yhdenkään tarvitse juoda myrkkyä. Palkkaerojen kasvattaminen sopimuspolitiikalla olisi SAK:lle myrkkyä.
Tulopoliittisissa neuvotteluissa on asemiin kaivautuminen käynnissä. Kevään ja kesän aikana työmarkkinajohtajien puheissa on sekä suojanokituksia että täyttä asiaa, josta voi päätellä tulevan sopimuksen todennäköisyyden ja sisällön.
Palkansaajapuolen vaatima muutosturva on varmaankin kotimainen keksintö, mutta saanut paljon lisäpontta kansainvälisistä esimerkeistä. Suomessa pitkäaikaisesta työvoimasta pääsee eroon eurooppalaisittain erittäin helposti. Vaatimukselle on hyviä perusteluja. Rauhanomaisessa ratkaisussa ei vaatimukselle voi ennustaa palkansaajapuolen toivomaa lopputulosta. Viimeksi viikko sitten työnantajaleirin vahva työmarkkinamies Riski torjui irtisanomissuojan parantamisen sellaisilla sanakäänteillä, että uskottava on, että asia ei hevin etene.
Mikäli kokonaisratkaisuun päädytään, luvassa on hallitukselta tupolle myötäjäisiä. Valtiovarainministeri Antti Kalliomäki on sellaisia lupaillut. Viimeksi kepun vahva talouspoliittinen vaikuttaja, eduskunnan valtiovarainvaliokunnan puheenjohtaja Olavi Ala-Nissilä, houkutteli veroporkkanalla työmarkkinaosapuolia nopeisiin ratkaisuihin. Tältä osin siis kaikki on kuten aina ennenkin.
Tupon rakentelussa on perinteisesti aikatauluongelma. Hallituksen budjettiriihi on loppukesällä, jolloin seuraavaa vuotta koskevat veroratkaisut pitäisi hallituksessa tehdä. Työmarkkinajärjestöjen edustajat uhittelevat vielä siinä vaiheessa, ja vakavien neuvottelujen alkamiseen on useita kuukausia aikaa.
Aikatauluongelma on ratkaistu ennenkin, vaikka eduskunnan arvovallan kannalta se ei saa täysiä tyylipisteitä.
Akavan osa ei tule olemaan helppo. Korkeasti koulutettujen verotus on Suomessa kansainvälisessä vertailussa osoittautunut kohtuullisen kovaksi. Akavan intressit kokonaisratkaisussa keskittyvät hyväpalkkaisten verotuksen lieventämiseen. Tämä ei käy SAK:lle ja STTK:lle.
Alhaisen tuottavuuden (so. pienituloisten) työvoiman työllistämistä tullaan seuraavalla kierroksella tukemaan jollain keinoin. Vihriälän ja Holmin mallia on asiantuntija- ja valmistelupiireissä pähkäilty toista vuotta. Totaalista tyrmäystä se ei ole toistaiseksi saanut. Mallin toteutuessa veronalennuksia suunnitellaan täysin väärään kohtaan tulohaitaria Akavan tavoitteita ajatellen.
Akava voi uhata jättäytymistä kokonaisratkaisun ulkopuolelle. Pulmana on se, että vain tupo tarjoaa palkansaajajärjestölle mahdollisuuden vaikuttaa verotukseen.
Todennäköistä on, että Suomeen aikaansaadaan kilpailukykyä ylläpitävä, työllisyyttä edistävä ja palkan ostovoimaa kasvattava kokonaisratkaisu. Hallitus tulee toimimaan aktiivisesti sopimuksen aikaansaamiseksi. Sopimuksen jälkeen Suomen työmarkkinat ovat taas piirun verran enemmän eurooppalaisia.
Ja ensi vuonna käydään keskustelua työmarkkinajärjestöjen vaikutusvallasta yli eduskunnan - taas kerran.