Punainen erokirja on Pirkko Saision komean omaelämäkerrallisen sarjan kolmas osa. Aiemmin ovat ilmestyneet Pienin yhteinen jaettava (1998) ja Vastavalo (2000).
Romaani kertoo 1970-luvusta, kertojan nuoruudesta, ylioppilasteatterista ja teatterikoulusta, kirjailijan syntymisestä ja seksuaalisen identiteetin löytymisestä.
Kerronta on edelleen hengästynyttä, kiivasta ja täyteläistä. Aikatasot leikkaavat, persoonamuoto vaihtuu kesken virkkeen minästä häneksi tai päinvastoin riippuen siitä, kuinka etäältä kertoja tarkastelee päähenkilöään. Tämä on taitoa ja taituruutta: draamallinen jännite ja musiikin moniäänisyys yhdistyvät. Muistot ja fiktio ovat samanveroisia ja yhtä ajan kehää.
Omaelämäkerrallisuus, fiktio ja näkyväksi tehty kirjoittamisen prosessi kulkevat rinnan. Punainen erokirja alkaa elokuusta 2002. Kustannustoimittaja Touko Siltala soittaa Saisiolle, joka joutuu kertomaan, että Punainen erokirja -nimisen romaanin käsikirjoitus on kadonnut koneesta ja että on kirjoitettava toinen samanniminen kirja.
Käänne, "juonen" loppu on alussa. Kertoja on synnyttämässä lasta vuonna 1981 ja kaipaa naisystäväänsä Havvaa, joka tulee sairaalan vierastunnille melkein myöhässä.
Yhteiselämä on jatkunut vuosia aikana, jolloin homoseksuaalisuus on Suomessa kiellettyä. Kertoja on ilmoittanut rakastetulleen Porin teatteriin, että "meille tulee vauva". Ero tulee pian vauvan syntymän jälkeen.
Vuoden kuluttua syntyy uusi kestävä rakkaus, joka on yksi romaanin kehyksistä. Yksilötasolla Punainen erokirja on kertomus kahden naisen rakkaussuhteen päättymisestä. Siinä mielessä se on "Havvan kirja".
Tarinan kronologinen alku on vuodessa 1970, aikana ennen Havvaa klovnisilmäisen rakastetun kanssa.
Klovnisilmäinen päättelee minän taipumusten viittaavan teatterialalle. Sinne myös päädytään. Teatteri ja kirjailijantyö kutsuvat molemmat. Minä/hän opiskelee dramaturgiaa, mutta pääsee myös näyttelijätyön linjalle.
Esikoisromaani Elämän meno (Saisio 1975) saa alkunsa, jossain vaiheessa klovnisilmäisen kanssa syntyy yksi Saision kirjailijanimistä, Jukka Larsson.
Tehdään vallankumousta, jaetaan lentolehtisiä ja perustetaan Seta vaalimaan seksuaalisista tasa-arvoisuutta. Minä tekee välejä selväksi lapsuuteensa. Lesbouden tunnistaneen äidin hämmennykseen on vastattava, että kaikissa yhteiskunnissa, myös Neuvostoliitossa, on homoja.
Joskus rakastettua on sanottava kaveriksi: "Teatterikoulussa, ykkösellä, puhutaan homoista, neekereistä, sosiaalipummeista ja mustalaisista. Ylemmällä kurssilla on paljon tiedostavia ihmisiä. Siellä neekerit ovat mustia, mustalaiset romaneja, sosiaalipummit työttömiä ja homot homoja."
1970-luvun totinen taistelu saa myös hellyttävän koomisen sävyn. Uusi rakkaus on intohimoista, mutta silti tapaamista täytyy siirtää, koska Havvan johtaman Toveriseuran kokous vuonna 1973 on saanut Chilen tilanteesta "uutta akuuttia tietoa". Allenden hallituksen kohtalo on etusijalla.
Klovnisilmäinen rakastettu puhuu presaansista, läsnäolosta, rohkaistessaan minää teatteriin. Se on romaanin avainsana. "Näkeminen on näyttelijälle tärkeämpää kuin näkyminen", sanoo teatterikoulun opettaja Marja Korhonen. Niin myös dramaturgille ja kirjoittajalle. Koko Saision romaanisarjan ydin on kirjoittajan läsnäolo tekstissään.
Saisio rakentaa tarinaa vastapoolien väliselle jännitteelle. Ylioppilasteatterissa minä/hän saa tehtäväksi kirjoittaa uuden näytelmän puolessatoista viikossa. Hän pohdiskelee jännitettä vastakkaisuuksien välille: Setä Tuomo - Eldridge Cleaver vai Hannu ja Kerttu - Rosa Luxemburg ja Karl Liebknecht vai Tarzan ja suurkapitalismi?
Tarinan sisällä ovat vastavoimina joukkovoima ja yksilö, sudenkorento ja hirmulisko, joista jälkimmäinen katosi mutta ensimmäinen jatkaa elämäänsä. Teatterikoulun kuulustelussa minä/hän havainnollistaa solidaarisuutta rinnastamalla vallankumouksen Tampaxin lainaamiseen. Todellisten tapahtumien ja fiktion välinen jännite on yksi tarinan vastakkaisuuksista.
Huhtikuulle 2003 kirjatulla Lesboksen matkalla on jälleen vastakkaisuuksiin liittyvä avain, kun madonnankuva pysäyttää kertojan.
Myöhemmin hän kuulee tarinan, jonka mukaan madonnan mallina on arkkienkeli Mikael - siis mies. Kertojan mielestä madonna pyöreydessään ja raukeudessaan muistuttaa klovinisilmäistä: "tässä tämä tulee hopeaneula, joka lävistää kaksi toisiinsa kuulumatonta samaan kuvaan." Romaanidramaturgian ydin.
Punaisen erokirjan voi lukea 1970-luvun kuvana, rakkaustarinana ja nykypolven teatterilaisten historiana. Se on enemmän. Runollisuus ja kerronnallisuus yhdistyvät, vastakkaisuudet lävistävät muodon ja sisällön, jotka ovatkin yhtä.