Arina on katutasolta avonainen. Suurista ikkunoista näkyy sisälle ja sieltä ulos. Perjantaina yleisölle avattua rakennusta arvioitaessa sisä- ja ulkoarkkitehtuurin suhde nouseekin suureen rooliin.
Kadulta katsoen sisä- ja ulkopuolta yhdistävät asiat ovat vaikeasti löydettävissä muualta kuin hotellin vastaanoton kohdalta.
Ravintolaketjuille pyritään luomaan yhteneväinen ilme. Se näytetään tuotavan taloon kuin taloon ja tilaan kuin tilaan.
Fransmanni on tätä ja Amarillo tuota, oli kyse sitten Kotkasta tai Kuusamosta. Paikallisuudesta ei voi puhua eikä Arinan sisätiloilla näyttäisi olevan kovinkaan paljon tekemistä pohjoisen sijainnin tai itse rakennuksen "arkkitehtuurin" kanssa.
Arinan kokonaissuunnittelu ja julkisivut ovat syntyneet Arkkitehtuuritoimisto Seppo Valjus Oy:n piirustuspöydillä.
Hotellin sisutuksen on suunnitellut Studio Arcibella. Arkkitehti Jutta Johansson on tehnyt ravintoloista Fransmannin ja Amarillo taas on sisustusarkkitehti Jukka Keskitalon käsialaa.
Saattaa myös olla, että suunnittelun hajauttaminen on osasyynä siihen, etteivät historia tai paikallisuus Arinassa asu.
Fasadismin alkutahdit kertoi oululaisten ihmettelemänä "rauniona" pitkään seissyt rakennus. Viime silaukset se saa siitä, että naistentanssien tilalle tulivat hotellihuoneet. Pitääkin kysyä, onko "suojelussa" järkeä, kun sisätilat ovat funkkisjulkisivujen takana samaa kuin muualla?
Periaatteessa katutason tilojen reilu avautuminen tuntuu onnistuneelta ratkaisulta ainakin näin pimeänä ja kylmänä vuodenaikana. Ulko- ja sisätilojen tunnelmien vain soisi yhtyvän muuallakin kuin hotellin vastaanoton kohdalla.
Uudisrakennus myös eheyttää Oulun keskeisintä paikkaa, Sokos-aukiota. Pelot aukion pimenemisestä taisivatkin olla turhia.
Rotuaarilta pääsee kortteliin sisälle johtavan käytävän kautta Isollekadulle. Ainakin nykytilassaan karun käytävän ja siihen liittyvän aukion asema on outo. Ongelmallinen se on lasiseinäisessä liittymisessään ravintoloihin.
Hotellirakennuksen myötä tulee pohdittavaksi, miltä nykyaikaisen kaupunkikivitalon pitäisi näyttää?
Valjuksen toimisto on vastannut kysymykseen kahdella tavalla.
Vanhaa Arinaa jatkaa uusfunktionalistinen vaalea osa huipennuksenaan nurkasta kurkistava ulokeikkuna. Sokos-aukiota vasten on tehty tumma modernin kivitalon henkeä hakeva julkisivu.
Koristelu on yksi nykyarkkitehtuurin ongelmista, niin Arinassakin. Vanhoissa taloissa koristelu on tai ainakin tuntuu olevan luonteva osa rakennetta. Sen sijaan nykyään liki aina päädytään lisiltä näyttäviin osiin.
Silti Arinan uusi vaalea rapattu julkisivu löytää yhteyden Pakkahuoneenkadun ilmeeseen. Tumma kivi taas antaa aukiolle arvokkuutta, hiukan synkäksi se toisin taitaa meidän valaistusolosuhteissa jäädä.
Kaksi uutta julkisivua ovat itsessään aivan taiten tehdyt. Niitä erottava Sokos-aukiolta nouseva lasivälike ei sen sijaan tunnu löytäneen muotoaan. Lasinen osa myös jatkuu koko rakennuksen yli vanhan Arinan päälle.
Letkunpuistosta katsoen uudet kerrokset musertavat Arinan alleen.
Funkkistalon päälle kasvanut pömpeli on hurjan suuri.
Puistossa kannattaa myös kääntyä ympäri ja katsastaa Valkealinnan päällys. Tauti näyttää leviävän ja levitessään pahenevan.
Ahneus ja itsekkyys tuntuvat lisääntyvän rakentamisessakin. Arinassa se selvimmin näkyy juuri vanhan osan lisäkerroksissa. Asiasta voi vastuuta vierittää muun muassa kaavoituksen suuntaan ja sitä kautta kaupunkimme päättäjille.
Naapureista ja ympäristöstä piittaamaton ylös- ja alaspäin rakentaminen näyttää johtaneen Arinan osalta myös muihin kuin kaupunkikuvallisiin ongelmiin. Pohjan-talon seinien halkeamat ovat yksi osoitus siitä, että ympäristö olisi otettava nykyistä enemmän huomioon uutta tehtäessä.