Keskustelu naisten mahdollisuudesta toimia pappina puhuttaa yhä kirkollisia piirejä, vaikka naisilla on ollut oikeus toimia pappina Suomessa vuodesta 1986 lähtien. Eduskunnan säätämään ja kirkolliskokouksen hyväksymään lakiin on kuitenkin jäänyt ponsi, jonka merkitys on kasvanut suhteettoman suureksi ja käytännössä lakia ohjaavaksi.
Kaikki miespapit eivät vieläkään hyväksy naista töihin rinnalleen, mutta naispappien täytyy hyväksyä miehet.
Ääriainesten asenteissa ei ole vajaassa parissakymmenessä vuodessa juuri tapahtunut lientymistä. Päinvastoin, naiset ovat yhä ahtaalla seurakunnissa, joissa mieskollegat eivät hyväksy heitä. Työvuorolistat laaditaan suvaitsemattomien ehdoilla, jolloin niin sanotusti viisaampi väistyy.
Naiset kelpaavat ahtaan näkemyksen mukaan uskonnon harjoittajiksi, mutta eivät seurakunnan paimeniksi. Viime vuosiin saakka naispappeutta vastustavien asema oli turvattu, kun Oulun hiippakunnassa ei vihitty naisia papeiksi.
Naispappeuteen vihamielisesti suhtautuvien turvasatama on nyt suljettu, kun Oulun hiippakunnassa on ryhdytty noudattamaan lainsäädäntöä ja avattu pappisvihkimys myös naisille. Samalla monet kirkosta aiemmin eronneet naiset palasivat kirkon huomaan. Naispappeuden vastustajat puolestaan puuhaavat omaa hiippakuntaa.
Seurakuntalaisten palaute naisina toimivista papeista on yleensä myönteistä. Hengellinen huolehtiminen on naisille mitä luonteenomaisinta. Nainen seurakunnan johdossa kaitsee laumaansa samaan tapaan kuin äiti huolehtii perheestään.
Tutkimusten mukaan ammattikunnan naisistuminen on vaikuttanut myönteisesti papiston ja seurakuntalaisten suhteisiin. Sen sijaan yhteistyö vanhoillisten herätysliikkeiden kanssa on vaikeutunut.
Uskontoasioista vastaava kulttuuriministeri Kaarina Dromberg (kok.) odottaa, että kirkko hoitaa omin voimin naispappeuden vastustamisen pois päiväjärjestyksestä. Lainsäädäntöä ei tarvitse muuttaa. Riittää, että kirkko edellyttää palvelijoitaan eduskunnan säätämien ja kirkolliskokouksen hyväksymien lakien noudattamista ja muistaa, että lain ohjaavan vaikutuksen pitäisi olla suurempi kuin ponnen.
Esivaltaa kunnioittaville kirkonmiehille sen ei luulisi olevan ylitsepääsemätöntä.
Mikään ei liioin estää kirkolliskokousta toimimasta jämäkästi. Olisiko syytä vaatia kaikilta papeiksi aikovilta sitoumusta nais- ja miespappeuden tunnustamisesta? Toisaalta aika hoitaa ongelmaa pois omalla painollaan.
Toistaiseksi varsin miesvaltainen seurakuntapapisto eläköityy kovaa tahtia. Vapautuviin virkoihin valitaan entistä enemmän naisia. Lähivuosikymmeninä on odotettavissa, että sielunhoito naisvaltaistuu riippumatta siitä, että jotkut ryhmät haraavat vastaan.
Vanhoilliset herätysliikkeet kaihtavat naispappeutta, vedoten teologisiin syihin ja Paavalin lausahdukseen: nainen vaietkoon seurakunnassa. Teologian tohtori Kari Kuulan tuoreessa teoksessa Nainen uudessa uskossa todistetaan kuitenkin, että naispappeuden vastustamiselle ei ole teologisia perusteita.
Klassinen teologia ei sulje naispappeutta. Kuulan mukaan pappeuden vakiintuminen vuosisatojen kuluessa miesten hoitoon on käytännön seurausta ja kulttuurinen kysymys, ei teologinen.Ensimmäisen polven kristittyjen keskuudessa pyhän hengen tulkittiin vaikuttavan kaikkien kristittyjen kautta.
Alkukristillisyyden pelastussanoma vetosi vallankumouksellisuudellaan, kun myös naiset, lapset ja orjat kutsuttiin mukaan. Perinteen muoto muuttui ajan myötä ja pappistehtävä sukupuolistui miehiin.
Nykypäivän naispappeus edustaa ajan henkeen sopeutumista. Voidaan myös ajatella, että naispappeus on merkki alkukristillisyyteen paluusta.