Punaiset naissotilaat herättivät keskustelua rintaman molemmilla puolilla, koska he irrottautuivat joko tieten tahtoen tai puolivahingossa totutusta naisen paikasta.
"Sotaisuus ja seikkailunhalu olivat perinteisen pidättyväisen, äitiyttä korostavan naiseuden vastaista käytöstä", kirjoittaa filosofian maisteri Anu Hakala teoksessaan Housukaartilaiset (Like), joka kertoo Turun kupeessa sijainneen Maarian pitäjän punakaartin naiskomppaniasta.
Naisten tarttuminen aseisiin oli siis puhuttanut myös punaisten johtomiehiä, vaikka punaisen Suomen hallitus eli kansanvaltuuskunta olikin lähes ensi töikseen säätänyt lain "naisten oikeudesta päästä valtion ja kunnan virkoihin ja toimiin".
Naisten oikeus ryhtyä sotilaiksi havahdutti kansanvaltuuskunnan, punakaartin ylijohdon ja punaisten edustuksellisen elimen Suomen työväen pääneuvoston vasta sen jälkeen, kun naiskaarteja oli jo perustettu Helsingissä ja Viipurissa. Pääneuvosto kielsi aseelliset naisjoukot 2. maaliskuuta 1918.
"Naisten tehtäviksi kaarteissa olisi päätöksen perusteella jäänyt sairaanhoito, huolto, kirjallisuuden levitys ja varustustyöt", Hakala toteaa.
Pian tämän jälkeen Helsingin yleisesikunta kehotti punakaartilaisten vaimoja eroamaan kaartista, koska paikat piti jättää naimattomille naisille.
Kansanvaltuuskunta päätyi 13. maaliskuuta naisten järjestäytymiskiistassa kompromissiin. Päätöksen mukaan vanhat naiskaartit saivat jatkaa, jos punakaartin esikunta katsoi ne tarpeellisiksi.
"Punaisen Suomen johdossa oli monensuuntaisia ajatuksia naisten aseistautumisesta. Johdon epäröinti on ymmärrettävää, sillä kysymys oli vallankumouksellisillekin uusi", Hakala huomauttaa.
Maarian naiskomppaniassa oli kuutisenkymmentä sotilasta, joista ainakin seitsemän teloitettiin. Valtiorikosoikeuksissa tuomittiin kuritushuoneeseen 13 ja ehdolliseen vankeuteen niin ikään 13 maarialaista.