Tuore väitöskirja tuo julki, millaisessa henkisessä paineessa Oulun hiippakunnan naispapit ovat joutuneet työtään tekemään. Ongelmat ovat lientyneet mutta eivät vielä ole ohi.
Ensimmäiset naispapit vihittiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virkoihin alkuvuonna 1988. Kirkolliskokouksen päätöksen lainvoimaisuudesta huolimatta maahan jäi hiippakunta, jossa päätöstä ei kokonaisuudessaan pantu täytäntöön: Oulun hiippakunnan piispa Olavi Rimpiläinen ei suostunut vihkimään naisia papiksi. Sen sijaan hiippakunnan papinvirkoihin ja naisia vailla järjestettyihin pappisvihkimyksiin hakeutui vuosikausien ajan naispappeutta vastustavia teologeja joka puolelta maata.
Kirkolliskokouksen päätöksestä alkoi erikoinen vaihe kirkollista mutta myös suomalaisen työelämän historiaa. Oulun hiippakunnassa työskenteli joukko pappeja, joita heidän esimiehensä ei tukenut eikä tunnustanut. Tilanne muuttui vasta vuonna 2001, kun hiippakunnan esipaimenen tehtävän otti vastaan naispappeuteen myönteisesti suhtautuva piispa.
Naispappien vastaansa saama torjunta ei sinänsä ole uutinen. Kyseessä on kuitenkin ollut niin erikoinen vaihe, että sen perusteellinen dokumentointi naispappien kokemusten kautta on paikallaan. Oulun seudulla pappina toimiva teologian maisteri Satu Saarinen on tutkinut ilmiötä tuoreessa väitöskirjassaan.
Monin paikoin Saarisen tutkimus on suorastaan karua luettavaa. Sen mukaan lähes kaikki Oulun hiippakunnan naispapit ovat kokeneet työssään vastustusta. Sitä on tullut lähinnä työtovereiden ja esimiesten taholta, ja se on voinut olla esimerkiksi kohtaamisten väistelyä tai naisten toimittamien papin tehtävien mitätöintiä. Saarinen puhuu myös suoranaisesta työpaikkakiusaamisesta.
Lisävaloa noiden vuosien kokemuksista antavat väitöskirjaan dokumentoidut hengentuotteet, joita naispapit vastaanottivat vastustajilta. Vaikka osan näistä voi panna henkisesti sairaiden ihmisten tiliin, ovat ne siitä huolimatta loukanneet syvästi. Väitöskirjan esimerkkeihin kuuluu muun muassa huolella riimitelty kuusisäkeistöinen runo, jossa naispappeja kutsutaan "kailottaviksi" ja "mussuttaviksi" papittariksi, jotka ovat "riivaajien liskoja".
Saarisen arvio on, että vaikka Oulun piispa on vaihtunut ja vaikka naispapit voivat nyt tulla vihityksi omassa hiippakunnassaan, sen kirkollinen kulttuuri ei muutu hetkessä. Arvio pitää paikkansa jo siksi, että Oulun hiippakuntaan tuli Rimpiläisen piispavuosina suuri joukko naispappeutta vastustavia nuoria pappeja, jotka toimivat viroissaan vielä vuosikymmeniä.
Vastakkainasettelun lientymiseen viittasi helmikuun alussa julkistettu, piispainkokouksen teettämä tutkimus. Sen mukaan ongelmat ovat Oulun hiippakunnissa vähentyneet, mutta toisaalta muuttaneet luonnettaan. Edelleenkin Oulun ja Turun hiippakunnissa on saman tutkimuksen mukaan enemmän ongelmia kuin muualla maassa. Ilmiön kitkemisessä riittää siis työtä niin hiippakunnan kuin seurakuntienkin johdolla. Asioiden hoitaminen kirkkolain ja -järjestyksen vaatimalle tolalle on niiden velvollisuus.
Se puoli kiistassa kannattaa kuitenkin huomata, etteivät kaikki naispappeuden torjujat ole itseään oikeaoppisina pitäviä äkkijyrkkiä hengenmiehiä. Osa vanhalla kannalla olevista miespapeista toimii näkemyksestään huolimatta hyvässä yhteistyössä naispappien kanssa tai ainakin välttää räväkkää esiintymistä asiassa, joka ei ole pelastuskysymys ihmiselle saati hengissäsäilymiskysymys Suomen kirkolle.