Teologian maisteri Satu Saarisen väitöskirjan tiedot naispappien karuista kokemuksista nostavat esiin kysymyksen siitä, keitä ja mitä nämä naispappeuden vastustajat oikein ovat. Jääräpäisiä jäykkäniskoja? Vanhaan junttaantuneita jumaluusoppineita? Puhtaan opin puolustajia?
Väitöskirjan karmeimpien esimerkkien pohjalta vastustajat voisi leimata suorastaan paholaismaisiksi kiusanhengiksi, mutta se päätelmä olisi hätäinen. Räikeimmät esimerkit kuten naispappien vastaanottamat herjarunot, -soitot ja -kuvat voinee laittaa henkisesti häiriintyneiden ihmisten tiliin. Näistä tapauksista ei pidä päätellä sitä, millainen tuo torjujien joukko yleisemmin on.
Naispappeuden vastustajat eivät ole yhtenäinen, joka suhteessa samalla tavalla ajattelevien joukko. Yleisimmin vastustusta perustellaan vetoamalla Raamatun sisältöön ja sen tulkintaan. Käytetyimpiä argumentteja on se, että Jeesuksen valitsemat 12 apostolia olivat miehiä, sekä se, mitä apostoli Paavali naisten asemasta seurakunnassa lausuu. Paavalihan muun muassa julistaa, että naisen ei ole lupa puhua eikä ainakaan opettaa seurakunnan kokouksissa.
Osa naispappeuden torjujistakin näkee kuitenkin Paavalin opetuksen pulmat. Johdonmukaisesti Paavaliin vetoamalla naisten äänessä olo seurakunnassa pitäisi rajoittaa olemattomiin, paljon niukemmaksi siitä, minkä moni tiukkakin naispappeuden torjuja nyt hyväksyy.
Moni torjuja painottaakin perustelunaan lähinnä ekumeenisia, kristikunnan ykseyteen liittyviä syitä. Kun roomalaiskatolinen ja ortodoksinen kirkko hyväksyvät vain miespapit, tämän torjujaryhmän mielestä yhteyden rakentaminen on naispappeuden hyväksymisen jälkeen aiempaa vaikeampaa.
Moni vastustaja myös muistuttaa perinteestä, siitä, että papin viran varaaminen miehille oli oikeana pidetty opintulkinta lähes 2000 vuotta.
Ja sitten on puhtaasti sovinistista torjuntaa, jossa kyseessä on lähinnä asennevamma.
Leveimmät railot naispappeuden torjujien väliin syntyvät siitä, miten omaa asiaa ajetaan eteenpäin, miten toimitaan seurakuntien työyhteisöissä ja toisaalta julkisuudessa. Maltilliset torjujat hyväksyvät naispapit työtovereinaan, vaikka ovatkin sitä mieltä, että vanha virkakanta oli oikeampi.
Otsikoihin kuitenkin nousee se osa vastustajia, joka on menettelytavoissaan ja kannoissaan kaikkein jyrkin. Esimerkiksi Luther-säätiö, joka kielsi piispalta ehtoollisen, tai Paavalin synodi, jonka piirissä naispappeudesta on tehty jo pelastuskysymystä. Järjestön lehden viimevuotinen pääkirjoitus oli otsikoitu sanoin "Pääsevätkö naispappeuden hyväksyjät taivaaseen?"
Kiinnostavaa on, että kun yksi ryhmä naispappeuden vastustajia on hyvin ekumeniamyönteinen, toinen osa on puhdasoppisen luterilaisuuden varjelijoita. Näille esimerkiksi katolinen kirkko paaveineen on edelleen sama rappion pesä kuin Lutherille puolituhatta vuotta sitten.
Vastustajien rivien rakoilu on tätä nykyä tosiasia. Viisi vuotta sitten Oulun piispaehdokkaanakin ollut Eero Junkkaala on nyt epäsuosiossa entisten tukijoidensa joukossa. Vaikka Junkkaalan oma naispappeuskanta on edelleen kielteinen, hän esimerkiksi arvioi, että kummallekin kannalle löytää Raamatusta perusteluja.
Junkkaalan Kotimaa-lehdessä esittämän arvion mukaan hänen kaltaisensa vanhaa kantaa edustava mutta yhteistyöhön suostuva tyyppi ei ole kirkossa ongelma muille kuin niille, joiden mielestä hänen kaltaisensa ovat porukan pettureita.