Teologian maisteri Satu Saarisen kulttuurihistorian alaan kuuluva väitös tarkastetaan 7. toukokuuta 2005 Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa Fellmann-salissa kello 12.
Piispa, useat esimiehet ja työtoverit mitätöivät naispappeuden Oulun hiippakunnassa 1988-2000, kertoo teologian maisteri Satu Saarisen lauantaina tarkastettava väitöskirja.
Kirkolliskokous hyväksyi naispappeuden vuonna 1986 ja kirkkolain muutos astui voimaan 1988. Oulun hiippakunnassa naisille avautui mahdollisuus pappisvihkimykseen kuitenkin vasta 2001, kun hiippakunnan piispa vaihtui.
Ensimmäisissä vihkimyksissä vuonna 1988 vihittiin 94 naispappia kaikkialla muualla Suomessa paitsi Oulun hiippakunnassa. Silloinen piispa Olavi Rimpiläinen vetosi omaantuntoonsa ja Raamatun tulkintaan kieltäytyessään vihkimästä naispappeja. Yksikään naispappi ei hakenut Rimpiläiseltä pappisvihkimystä, joten hän ei sitä suoraan joutunut edes kieltämään.
Naispapit eivät Saarisen tutkimuksen mukaan kokeneet Suomen evankelisluterilaiskirkon hylänneen heitä, vaikka se salli yhden hiippakunnan toimia tällä tavoin. "Aineistosta nousi esiin ennemminkin se, että petyttiin omaan hiippakuntaan. Vihkimyshän saatiin toisesta hiippakunnasta. Naispapit kokivat omaksi piispakseen sen, joka vihki heidät sitten virkaansa", Saarinen kertoo.
Tutkimuksen mukaan Oulun hiippakunnan naispapit ovat kokeneet tulevansa hyväksytyksi täysvaltaisina kirkon työntekijöinä vasta piispanvaihdoksen myötä.
Saarisen tutkimuksesta selviää myös, että yksikään naispapeista ei lopettanut työtään. Tosin he saattoivat vaihtaa hiippakuntaa tai pestiään lähetystehtäviin tai erityisvirkoihin, kuten esimerkiksi sairaalapapeiksi.
"Naispapit kokevat pappeuden kokonaisvaltaisena. Pappeus on heille enemmän kuin vain ammatillinen identiteetti, se on osa heitä itseään", Saarinen selittää.
Mitä naispappien kohtaama vastustus sitten käytännön arjessa oli? Saarisen mukaan tilanteet vaihtelevat kohtaamattomuudesta työpaikkakiusaamiseen ja pilkkakirjeisiin.
"Naiset ovat kuitenkin yllättävän sovinnollisia, koska heillä on halu tehdä kutsumustyötään. Heidän asemansa on kuitenkin ristiriitainen. He tulivat töihinsä seurakuntien kutsumina ja toivomina, mutta joutuivat sitten tekemään työtään osin esimiestensä kieltäminä", hän kertoo.
Saarinen mainitsee myös sen, että kukaan ei halunnut piispa Rimpiläisen kaudella leimautua hänen teilaajakseen.
Muutos ei
tapahdu hetkessä
Vähiten vastustusta naispapit ovat kohdanneet työskennellessään erityisviroissa kuten sairaalapappeina. "Aineistosta ilmeni, että esimerkiksi sairaalapapin työssä kun ollaan elämän ja kuoleman kysymysten äärellä, fanaattisuus vähenee. Tällöin ei sukupuolella ole merkitystä, vaan papin työllä", Saarinen sanoo.
Hän korostaa, että muutokset eivät tapahdu hetkessä. Hän kommentoi myös Oulussa toimivaa Timoteus-yhteisöä ja ylipäätään vastaavia liikkeitä: "Ne pitäisi ehdottomasti laittaa kuriin. Ne eivät ole kirkkolain mukaisia."
Tutkimuksensa Saarinen näkee myös eräänlaisena työrauhan edistäjänä.
"Kirkkokin on työyhteisö, jonka tulisi toimia lakiensa mukaan, jotta evankeliumi saataisiin julistettua ja sakramentit jaettua", hän sanoo.
.