Kirjoittaja on kirjallisuuden professori Oulun yliopistossa.
"Voimme unohtaa naiset, kun puhumme lahjakkuudesta", kirjoitti sosiaalipsykologi Gustave Le Bon vuonna 1879, Darwinin evoluutiokäsitysten vallatessa alaa. Sama mies kehitti teorian massojen, siis kansan, joukkosieluisuudesta ja typeryydestä.
Sitaatti on Kari Uusikylän teoksesta Naislahjakkuus (2008). Teoksessa eri alueilla menestyneet naiset kertovat, miten he oman lahjakkuutensa hahmottavat. Yksinkertaisesti: sinniksi, tilannetajuksi ja soveltumiseksi paikalleen. Naisten ikuista itsevähättelyäkö ja soveltajasuorittajan rooliin asettumista vai ympärilleen ja eteenpäin katsovaa realismia narsismin sijaan? Jälkimmäistä, vastaa Uusikylä.
Uusikylä, keskeinen luovuuden ja lahjakkuuden tutkijamme, on tärkeällä asialla, nyt kun puhutaan huippulahjakkaiden kouluista ja yliopistoista. Hänen mielestään lahjakkuus voi olla myös taakka, ja häntä hirvittävät vanhemmat, jotka tahtovat lapsistaan niin paljon.
Luovuuden Uusikylä osoittaa vaikeasti määriteltäväksi, mutta ainakin siihen kuuluu joustavuus, rohkeus ja tahto panna tuulemaan. Ja se vaatii kahta nyky-yhteiskuntamme vähättelemää etua: rajatonta aikaa ja vapautta mokata.
Darwinin juhlavuoden lähestyessä evoluutioajatukset nostavat yhteiskuntatieteissä päätään. Tästä syntyy maallikolla, ainakin tyhmällä humanistilla, pelko, että kohta ajatellaan ihmisten - kansojen, sukupuolien - olevan peruuttamattomasti eritasoisia ja siksi luotuja eri asemaan. Evoluutioon rauhallisemmin suhtautuvat ovat toppuutelleet: vaikka onkin niin, että ihmisten välisten kulttuuris-yhteiskunnallisten erojen pienentyessä perimän merkitys kasvaa, siitä ei voi suoraan päätellä mitään yhteiskunnan kehityksestä.
Eli ei tässä vielä toivottavasti olla palaamassa Le Boniin ja 1800-luvun käsityksiin naisen ja gorillan aivojen suhteesta. Eikä palauttamassa siskoja häkkiin takaisin. Ei kuitenkaan voi olla muistamatta, kuinka kärkkäästi keväällä käydyssä keskustelussa painotettiin sukupuolen olevan biologinen ominaisuus, ei kulttuurinen.
Älykkyyden palautus ihmisen mitaksi ja kohtaloksi on sikälikin kiintoisaa, että vasta tässä on opittu arvostamaan muitakin ominaisuuksia, jopa niin että jos jotakuta on sanottu älykkääksi, se on sisältänyt hienoisen epäilyn siitä, että jotain puuttuu. Eikö se tunne mitään?
Tutkimuksen alueella biologian ja kulttuurin rajankäynti on edessä, jo siksikin, että asialla on, vaikka kuinka toisin vakuuteltaisiin, eettisiä ja yhteiskunnallisia seurauksia. Kun älyn korostamiseen yhdistetään hyvän ulkonäön vaatimus, ollaan jo tosi kovassa maailmassa. Kunhan nyt vain joku ensin kertoisi, mitä älykkyys oikein on ja miten sitä muka mitataan!
Yksi tapa jyvittää ihmisiä älyn perusteella on listata heidän joukostaan niin sanotut intellektuellit. Paavo Lipponen yritti tätä teoksessaan Järki voittaa (2008), ja Kotimaa-lehti seurasi perässä. Vaikka tällaiset listailut lähinnä säälittävät, jyvä Lipposelle siitä, ettei hän piittaa suomalaisen älymystön tunnetusta tarpeesta määrittää itse itsensä ja sulkea rajansa.
Lipponen nimeää seitsemänkymmentä intellektuelliamme. Valitut ovat sävyisiä valtiointellektuelleja liituraidoissaan, eikä heissä juuri ole räyhähenkiä, naisia, nuoria eikä Helsingin ulkopuolisia. Lipposen älykartta on kovasti isopäinen.
Kaikelle tasaisen kiukkuinen Leif Salmén ei taida olla niinkään väärässä, kun hän Alas Akropoliilta -teoksessaan (2008) sanoo Sanomataloa Helsingissä lähiympäristöineen Suomen vaikutusvaltaisimmaksi epädemokratian keskittymäksi.
Vaikka naiset eivät siis ainakaan nuorina kelpaa älykkölistoille, heidän valtansa tuntuu huolestuttavan monia. Miesaktivistien jo pitkään ylläpitämän keskustelun roiskautti liekkiin Henry Laasasen teos Naisten seksuaalinen valta (2008). Teoksen viesti on selkeä: Koska naiset hallitsevat pariutumismarkkinoilla, osa miehistä jää ilman. Ja koska naiset avioituvat itseään sosiaaliekonomisesti korkeammalle, palkkatasa-arvokaan ei toteudu.
Miksi ihmeessä miehet eivät ole nousseet miehissä vastustamaan, kun heidät on leimattu surkioiksi, joille yhteiskunnan täytyisi taata jokapäiväinen seksinsä? Eivätkä naisetkaan ole mitään biologisia automaatteja, jotka aina hinkuvat väkevimmän uroksen perään.
Totta kai tässä on kyse tasoituspelistä, ilman muuta: kun on vuosikymmenet väristy tanssilavojen seinustoilla odottamassa, hakeeko kukaan, käyttää tietysti valinnanvaltaa, kun sen vihdoinkin saa. Onko miesaktivistien pelossa kysymys siitä, että jotkut naiset - Jackie Onassiksen tunnettua jakoa seuraten - valitsevat vallan sekä sängyssä että sen ulkopuolella? On vissiin vaikea hallita naista, jossa yhdistyvät Martta, Maria ja Medusa.
Ehkä miehen on myös vaikea alistua katseen kohteeksi oltuaan vuosisatoja itse katsojana? Ennen sentään vain naiskirjailijoita arvosteltiin naamavärkin perusteella, mutta nyt haastattelussa saatetaan puhua enemmän mieskirjailijan silmien orvokinsävystä kuin hänen esikoisdekkaristaan, kuten äskettäin kävi ruotsalaiselle Johan Theorinille.
Herjat sikseen: On vaikea huolestua vakavasti pekkatöpöhäntien seksivajeesta, kun lukee, kuinka paljon meilläkin alaikäiset, tytöt ja pojat, nykyään myyvät itseään aikuisille miehille ja kuinka naisten kokema lähiväkivalta on eurooppalaisittain mitattuna häpeähuippua. Niistä huolestuttakoon.