Matka Reimsiin
on vähintäänkin kaksijakoinen ooppera.
Siinä tarvitaan toistakymmentä pääsolistia, joille Rossini on kirjoittanut hyvinkin vaativaa ja Rossini-genressä tarkasteltuna laadukasta laulettavaa.
Luigi Balocchin alkuperäinen libretto taas ei ole pliisu pelkästään Dario Fon inhoamien ja sittemmin muuttamien Kaarle X:n ylistysten osalta. Periaatteessa juoni on selkeä, mutta siitä huolimatta niin monikäänteinen, että tekstityslaite oli tarpeellinen apu.
Fon tekemät lisäykset pistävät esille pirteinä pikku piikkeinä. Mutta eivät ne koko laivaa pystyneet kääntämään, tehokkaasta oraakkelimaisesta lopusta huolimatta.
Käytännössä Luigi Balocchin, Dario Fon, musiikin ja koko näyttämöllepanon keitos toimi ensi-illassa seuraavasti: alussa Fon kikkailu jaksoi ihmetyttää ja naurattaa, seuraavat puolitoista tuntia se jo haukotutti, kunnes lopussa lavalle mobilisoitiin niin paljon kaikenlaista härveliä ja hyörinää, ettei sirkuksen ja voimistelun ystävällä kerta kaikkiaan voinut aika käydä pitkäksi.
Mietin popcornien puuttuessa vasemmistoradikalismin nykyistä ongelmaa: sitä ei oteta vakavasti, vaan pidetään harmittomana menneisyyden puuhasteluna.
Fo saa ihan rauhassa kysellä, onko Napoleon nousemassa jälleen ja onko Euroopan yhdentyminen ylipäätään mahdollista.
Kapellimestari MaurizioBarbacini piti Kansallisoopperan orkesterin hallinnassaan, mutta varsinkin illan alussa laulajilla siitä huolimatta oli vaikeuksia sattua tarkasti kompin kanssa yhteen, puhumattakaan siitä, että aariat olisivat vielä välittyneet katsomoon erityisen ilmaisuvoimaisena.
Tietty yksitotisuus vaivasi koko laulajaensembleä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Tulkitsin sen niin, että pitkä ja rankka harjoitusperiodi oli myös vaatinut veronsa ja että produktio vielä etsii lopullisia uomiaan.
Esimerkiksi Jaakko Hietikolla kylpylän lääkärinä oli äänen perusta lähes tyystin kateissa eivätkä Damon Nestor Ploumis (Don Profondo) ja Hannu Forsbergkään (Lordi Sidney) koko ajan vakuuttaneet äänellisesti.
Mario Zeffirin (Libenskofin kreivi) neulanpistoa muistuttava karaktääritenori vaati totuttelua, mutta taipuihan se lyyrisesti. Gert Henning-Jensenin (RitariBelfiore) pääasialliseksi profiiliksi jäi liukasliikkeisyys lavalla.
Naisista saatiin tervetullutta pelastusta herkkyysrintamalle.
Anna-Kristiina Kaappola parhaimmillaan suorastaan sädehti Corinnan roolissa ja Corinna Mologni Follevillen kreivittärenä synnytti tyylikkäitä fraseerauksia ja äänen värien kultivoitunutta hienosäätöä. Lilli Paasikiven (Markiisitar Melibea) mezzo soi entistäkin laadukkaammin.
Myös Ritva-Liisa Korhonen tarjoili Madame Cortesen vakaasti, vaikka omaan makuuni hiukan liikaa tykittäen myös silloin, kun musiikki selvästi kysyi keveyttä.