Vakavat kalastuskriisit ovat jäytäneet Barentsinmeren kalavaroja satojen vuosien ajan. Ryöstöpyynti tappoi Huippuvuorten rannikon valaat lähes sukupuuttoon jo 1600-luvun lopulla, ja viime vuosisadalla Barentsinmerellä on keikuttu toisiaan seuraavien kalastuskriisien laineilla. Niillä on ollut vakavia sosiaalisia vaikutuksia varsinkin niissä pienissä yhteisöissä, jotka elävät kalasta eri puolilla arktista rannikkoa.
Pohjois-Norjassa koettiin paha kalastuskriisi 1980-luvun lopulla, mutta vielä pahempi kriisi kohtasi New Foundlandia vuonna 1992: turskakanta taantui tasolle, jolta se ei ole vieläkään toipunut. Sadat kalastajakylät kuolivat, perheet ajautuivat pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin ja nuori väestö muutti muualle.
Vaikka kalastusta onkin perinteisesti pidetty miehisenä alana, naisilla on aina ollut merkittävä rooli sekä kalastajaperheissä, rannikon kalastajayhteisöissä että nykyisen teollistuneen kalastuselinkeinon tuotantoprosesseissa. Naiset eivät kuitenkaan ole päässeet mukaan hallinnoimaan rannikkoyhteisöille tärkeän luonnonvaran käyttöä.
"Naiset nostivat Norjassa ensimmäisenä esille kysymyksen ylikalastuksen seurauksista", kertoi tutkija Bente Aasjord tasa-arvoa käsittelevässä Arktisen neuvoston Taking wing -konferenssissa, joka päättyy Saariselällä tiistaina. Aasjordin mukaan syy on selvä: juuri kalastajayhteisöjen naiset ovat joutuneet kamppailemaan niiden ongelmien kanssa, joita kalakantojen taantuminen on aiheuttanut arktisen rannikon kalasta riippuvaisille yhteisöille.
Norjassa Barentsinmeren kriisi johti lupauksiin kalastuksen järjestämisestä entistä kestävämmälle pohjalle. Valtio lupasi tiukentaa valvontaa, leikata kalastuslaivaston ylikapasiteettia ja noudattaa tutkijoiden suosituksia kalastuskiintiöistä.
Kaikki näyttikin hyvältä, ja turskakannat alkoivat elpyä. Mutta optimismi johti uusiin investointeihin, ja lopusta huolehti uuden Venäjän turskasta vientituloja hamuava markkinatalous. Norjan ja Venäjän yhteisestä Barentsinmeren kalastuskiintiöstä sopiva kalastuskomissio päästi kalastuspaineen 1990-luvulla huippulukemiin.
Aasjord on löytänyt kolme tekijää, jotka vaikuttavat toistuviin ylilyönteihin kalastuspolitiikassa: tutkijat yliarvioivat systemaattisesti turskakannan koon, suurin sallittu pyynti asetetaan jatkuvasti korkeammalle tasolle kuin tutkijat suosittelevat eikä valvonta ole estänyt pyyntikiintiöiden jatkuvaa ylittämistä.
Useat vakavat kalastuskriisit herättävät kysymyksen siitä, kenellä on oikeus päättää arktisen meren pyyntikiintiöistä. Päätöksentekoa tutkineen Aasjordin vastaus nykytilaan on selkeä: miehet dominoivat Norjan kalastusalaa, sen omistusta ja johtoa, kiintiöihin liittyvää päätöksentekoa ja myös alan tutkimuksen rahoitusta. Näin huolimatta siitä, että tasa-arvolaki edellyttäisi kummaltakin sukupuolelta vähintään 40 prosentin edustusta julkisessa päätöksenteossa ja että useat kansainväliset sopimukset edellyttävät tai suosittelevat naisten, alkuperäiskansojen, pienimuotoisen kalastuksen ja paikallisten yhteisöjen ottamista mukaan asianosaisina pyrittäessä kestävään kalastukseen.
Aasjord esittikin Saariselän konferenssissa arktiselle neuvostolle uutta projektia, jonka puitteissa selvitettäisiin arktisella alueella asuvien naisten roolia sen luonnonvarojen hallinnassa. Kysyä voidaan myös sitä, onko todellisuus muiden arktisten maiden elinkeinoissa samanlainen kuin Norjan kalastusalalla ja voivatko arktiset maat oppia jotain toisiltaan. Aasjordin mielestä luonnonvarojen hallintaan tarvitaan uusia malleja - sellaisia, jotka ottavat myös naiset mukaan arktista luontoa hyödyntävien elinkeinoalojen hallintoon.