Viime vuoden verotietojen julkistaminen paljastaa, että siinä missä kamelin on yhä vaikea päästä neulansilmästä, niin yhtä vaikea on suomalaisnaisen yltää miljoonan palkkatuloihin.
Koulutuksellista tasa-arvoa ja yhtäläisiä mahdollisuuksia toitottavassa Suomessa sadan parhaiten ansaitsevan kansalaisen joukossa on 96 miestä ja neljä naista.
Tilanne ei viime vuosina ole juuri muuttunut. Naiset eivät missään vaiheessa yllä samanlaisiin asemiin ja palkkoihin kuin miehet.
Tämä, jos mikä kertoo, että suomalaisessa työelämässä ja palkitsemiskulttuurissa on jotakin pahasti pielessä. Ei siis ole mikään yllätys, että Suomessa sukupuolten väliset palkkaerot ovat EU:n suurimmat.
Yritykset rekrytoivat mieluiten miehiä johtotehtäviin ja ovat myös valmiita maksamaan heille huippupalkkoja. Mitkään bonukset ja kannustinjärjestelmät eivät tunnu olevan liikaa, kun katsoo, millaisiin etuihin miehet yltävät.
Maksetut palkkiot eivät ole enää missään suhteessa työn sisältöön. Johtotehtävistä on tullut henkilökohtaisia rahantekokoneita. Nainen kelpaa työmarkkinoille, kun tekee työnsä tunnollisesti, on joustava, tyytyy määräaikaisuuksiin, pieneen palkkaan ja pitää suunsa kiinni.
Työnantaja ilahtuu entisestään, kun kouluttautunut nainen tyytyy vuodesta toiseen pienempään palkkaan, hitaampaan tai jopa taantuvaan urakehitykseen, verrattuna kouluttautuneeseen mieheen, joka porskuttaa eteenpäin.
Nöyryytetyt naiset uhriutuvat tai kääntävät heikkouden vahvuudeksi ja vakuuttavat, että työn sisältö on loppupeleissä tärkeämpää kuin palkka. Eläkkeellä sitä voi tämän tunteen varassa sitten kituutella.
Miehissä nähdään potentiaalia. Näin on pääteltävissä siitä lopputuloksesta, kun johtoryhmät, rekrytointitoimistot ja konsultit kerta toisensa jälkeen onnistuvat esittämään päteviä ja kehityskelpoisia miehiä johtotehtäviin.
Naisissa ei yksinkertaisesti nähdä samanlaisia tulevaisuuden tekijöitä kuin miehissä. Jos joku onneton nostetaan johtotehtäviin ja tikun nokkaan, niin hän saa selittää selittämästä päästyäänkin, miten lapset hoidetaan ja miten kotityöt on järjestetty.
Yhden tai kahden naisen pääsy johtotehtäviin katsotaan myös vakuuttavaksi todisteeksi siitä, että tasa-arvo-ongelmaa ei ole. Tarja Halosen, Sirkka Hämäläisen ja Mari Kiviniemen esimerkkiä käytetään vielä pitkään perusteena riittävän pitkälle menneestä tasa-arvosta.
Koulutus, kokemus ja työnteko eivät tuo naisille pätevyyttä ja osaamista, josta kannattaisi maksaa. Koulutus auttaa aina miestä eteenpäin, naiselle koulutus ei tuo urakehityksessä etua.
Hyvät tyypit poimitaan alta aikayksikön tiimeihin, jotka edistävät urapolkua. Hyvä suoritus on naisilta normijuttu. Siksi heitä ei pidetä hyvinä tyyppeinä, vaan pätevyys ja etevyys tulkitaan pyrkyryydeksi.
Ja naisen pyrkyryys on suorastaan narttumainen juttu. Lisäksi naisilla on tämä händikäp, lapset ja perhevapaat.
Akateemisesti suuntautunut nainen on tottunut nöyryyteen, määräaikaiset työsuhteet ovat hänen osansa. Myös julkisen sektorin hoiturit ovat saaneet tottua työsuhteiden laittomaan ketjuttamiseen. Raskaaksi tuleva nainen ei saa uusittua työsopimustaan, mutta lapsia saavia miehiä se ei estä työllistymästä.
Naisen uraa ei perheiden sisälläkään pidetä erityisen tärkeänä. Perheet muuttavat yleensä miehen työn perässä, vaikka uudella paikkakunnalla ei olisi tietoakaan töistä naiselle.
Ai niin, oli ihan unohtua. Asiahan on niin, että Suomesta ei yksinkertaisesti löydy päteviä naisia, jotka olisivat halukkaita ja kykeneviä huippupalkkaisiin johtotehtäviin.