Luovuus, tieteen ja taiteen tekeminen olivat pitkään seikkoja, joiden katsottiin kuuluvan naisen kokemusmaailman ulkopuolelle. Varhaisina aikoina oppinutta naista saatettiin syyttää noituudesta tai kerettiläisyydestä. Näin kävi muun muassa Hypatialle, joka oli tunnettu uusplatonistinen filosofi-matemaatikko antiikin Kreikassa. Hänet murhattiin ilmeisesti fanaattismielisten kristittyjen toimesta vuonna 415.
Tyypillinen käsitys oli, että naiset eivät kykenisi luovaan tai loogiseen ajatteluun. Ennen kaikkea esteenä pidettiin "naisen ailahtelevaa tunne-elämää".
Naisten mukaantulo yhteiskunnalliseen elämään 1800-luvulla alkoi kuitenkin hiljalleen muuttaa asenteita. Marie Curie, joka oli Sorbonnen yliopiston ensimmäinen naisopettaja ja professori, vastaanotti miehensä Pierre Curien ja Henric Becquerelin kanssa Nobel-palkinnon radioaktiivisuuden keksimisestä vuonna 1903. Vuonna 1911 Marie Curie sai kemian Nobelin puhtaan radiumin eristämisestä.
Vuodesta 1870 suomalaiset naiset saattoivat päästä erioikeudella opiskelemaan yliopistoon. Samanarvoisen opiskeluoikeuden yliopistotasolla miesten kanssa naiset saavuttivat 1900-luvun alussa.
Koska innostus kouluttautumiseen oli alusta pitäen voimakasta, musersi se luutuneet käsitykset naisten kyvyttömyydestä tutkimustyöhön tai taiteelliseen ilmaisuun.
Ensimmäinen Suomessa väitellyt nainen oli vuonna 1895 lääketieteen ja kirurgian tohtorin arvon saavuttanut Karolina Eskelin. Hänen esimerkkiään seurasi yhä kasvava tiedenaisten joukko.