Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden professori.
Veikko Huovisen Pylkkäs-Konsta näkee unessaan mummon, jolla on välikädet: toisella käsiparilla hän hiihtää, toisella kutoo sukkaa.
Muun muassa Alkoa on luonnehdittu välikädelliseksi: tosien fariseusten lailla se sekä myy viinaa että korjaa viinan aiheuttamia vaurioita.
Välikädet tulisivat tarpeeseen muillekin valtion instituutioille, jotka yrittävät täyttää ristiriitaisia odotuksia ja joilta varrotaan pelastusta. Esimerkiksi kirkolle ja yliopistolle. Mitä tulee yliopistoon, tiede ja tutkimus ovat modernin aikamme pelastususkonto. Näkee sen Oulunkin ylimittaisista odotuksista. Tiedetään ainakin, mitä syyttää, jos ihmettä ei kaikesta huolimatta tapahdu.
Meillä on valtionkirkko ja valtionyliopisto, vaikka kummankin eroa valtiosta on aina silloin tällöin väläytelty, viimeksi yliopiston kohdalla.
Kirkon ja valtion yhteys on meillä poikkeuksellisen tiivis. Suhde on herkkä. Niinkin uskonnollisessa maassa kuin Italiassa älähdettiin, kun paavi äskettäin ryhtyi ohjastamaan poliitikkoja avoliittokysymyksessä. Korostettiin, ettei Italiassa ole valtionuskontoa.
Meillä naispappien työolot ovat monelle laillisuuskysymys, niin kuin minkä valtion tai kunnan viran tahansa. Suomen evankelisluterilaista kirkkoa ei ole rajattu tasa-arvolain ulkopuolelle, koska rajaus koskee vain niitä kirkkoja, esimerkiksi ortodoksisia ja katolisia, jotka eivät ole hyväksyneet naispappeutta. Laki ennen meitä syntynyt ja niin poispäin on Suomessa tunnetusti pyhä. Koko yhteiskunnallinen ajattelumme nojaa sitä paitsi tasa-arvoon, olkoonkin että herrat väliin vievät meitä kuin kuoriämpäriä.
Ortodoksitkin ovat avanneet keskustelun diakoniensa sukupuolesta. Mikään kirkko ei voi sulkea silmiään siltä, että se on maallistuvassa maailmassakin yhä moraalinen esikuva.
Se suvaitsevuudeksi verhottu välinpitämättömyys, jolla kirkkoon nykymaailmassa yleisesti suhtaudutaan, kyllä rapisee, kun lukee äskeisestä selvityksestä, ettei joissakin seurakunnissa raskaana oleva pappi jaa ehtoollista. Miten raskaus voi äitiyden kulttia vaalivassa kulttuurissamme olla pahasta? Jos näin on, Paula Lehtomäki erotettakoon heti ja ministereiksi valittakoon vastedes vain vanhoja ämmiä!
Arvo Salo lohkaisi aikoinaan, kun uhattiin raskaana olevilla naispapeilla, että ainakin sitä naista joku on rakastanut, mitä ei voi taata kaikista miespapeista.
Naispapit eivät todellakaan tarvitse suojelua, joka aina alentaa kohdettaan, vaan oikeutta.
Totta: on populistista puhua naispapeista, mutta hyytävintä onkin, että asiasta ylipäänsä yhä keskustellaan. Parikymmentä vuotta ei ole riittänyt liottamaan pois nais-etuliitettä.
Vanhoillinen Theodolinda Hahnsson, vanhoillisen Hilja Haahden äiti, kirjoitti sentään jo 1890-luvulla romaanissaan Martta naispapeista ja -sotilaista.
Onkin todettava, että armeija on hoitanut naiskysymyksensä kirkkoa pehmeämmin. Juhani Kaskealalta kukaan ei tivaa naiskenraaleita, eikä hänen ole tarvinnut taituroida välikäsillä, niin kuin esimerkiksi Eero Huovinen suosittaessaan työvuorojen sovittelua siellä, missä se on niin sanotusti sovussa mahdollista. Naispappeuden vastustajia tulisi siis ymmärtää eikä ojentaa.
Ainakin näin sivummasta naispappeusjupakka on paitsi tasa-arvo-, myös ammatinvalinta- ja koulutuskysymys. Vähän niin kuin ammattiupseeri sanoisi, että muuten mihin tahansa, kunhan ei joukko-osastoon, jossa toisilla on kahdet liivit.
Tutkija Matti Kinnunen kysyi taannoin, mikä mättää teologien koulutuksessa, kun ei opeteta kriittistä raamatunlukutaitoa. Paavali kun toisaalla käskee naisen vaieta seurakunnassa, toisaalla kehottaa kaikkia tasa-arvoon ja rakkauteen. Raamattu kieltää monenmoista, esimerkiksi keskeytetyn yhdynnän.
Teologia on siitä erityinen tieteenala, että siinä solmiutuvat toisiinsa usko ja tiede, minkä vuoksi jotkut eivät pidä sitä tieteenä laisinkaan. Suositun ruotsalaisen hartauskirjailijan Ylva Eggehornin mielestä kirkko, teologian instrumentti, voisi löysätä evankeliumien puhtauden vaalinnastaan, luottaa enemmän itseensä ja olla rennompi ja armollisempi.
Enemmän kuin Paavalin tarkoitukset tai papin vatsan koko meistä monia askarruttaa se, mitä kirkko merkitsee nykyisenä aikana, jolloin uskonto ja Jumala tarpeettomina kiistetään ja meidän ajatellaan saavan muualta korvaavat pyhän kokemuksemme.
Kun me olemme kaikki kipeästi kuolevaisia, arvelen, että kaipaamme ainakin instituutiota, joka miettisi kanssamme sitä, mitä tapahtuu, jos tapahtuu, kuoleman jälkeen. Raukeammeko vain tyhjiin? Mitä tarkoittaa, että kirkko toivoo ihmisten pelastuvan, mutta ei voi luvata sitä?
Kari Kuula, joka on juuri kirjoittanut Helvetin historian sanoo, että nykykirkossa vältetään pelottavia ajatuksia. "Hoivaavalle terapiahengellisyydelle on käyttöä heti."
Mihin me sitten tarvitsemme laitosta, joka välttää puhumasta opilleen niinkin keskeisistä asioista kuin taivaasta ja helvetistä, toisin sanoen oikeudenmukaisuudesta ja armosta? Vaikka käyttäisimme eri sanoja, nämä ovat meille kaikille yhteisiä kysymyksiä.
Keskiaikana naisprofessorin oli opetettava verhon takaa, jotta ei saattaisi ylioppilaita kiusaukseen. Me kiistelemme viisisataa vuotta myöhemmin siitä, kelpaako koulutettu nainen virkaansa. Surku, että kirkkomme on antanut välikäsipolitiikastaan muodostua uskottavuuttaan ja arvovaltaansa järsivän kysymyksen.