Hallituksen budjettiriihen häirikön titteli lankesi tänä vuonna peruspalveluministeri Eva Biaudet´lle (r.). Kahden vuoden tauon jälkeen ministeriksi palannut Biaudet taisteli kansallisen terveysprojektin rahojen puolesta.
Säätytalon helteisissä saleissa väitetään peruspalveluministerin polkeneen jalkaa ja paukutelleen ovia valtiovarainministeri Sauli Niinistölle (kok.). Kollegat kauhistelivat, että Biaudet´n suuri näyttämisen tarve sokeutti häneltä realiteetin tajun.
Biaudet vaati lähes sata miljoonaa euroa sairaiden hoitoon. Hän sai lopulta seitsemän miljoonaa euroa lisää terveysprojektiin.
En kykene ottamaan kantaa, minkä verran lähes kriisissä oleva suomalainen terveydenhoito tarvitsee lisää euroja tai tehokkaita järkeistämistoimia. Haluan vain muistuttaa, että sairaat ja vaivaiset ovat olleet viime aikoina jokaisen poliitikon sydäntä lähellä.
Suomalainen poliittinen kulttuuri vaikuttaa sairaalta, jos oman hallinnonalansa määrärahojen puolesta taisteleva ministeri leimataan häiriköksi. Myös meillä median edustajilla on peiliin katsominen paikka, jos lankeamme siihen ansaan, että keskustelua vaativa ministeri mukisematta niellään häiriköksi.
Keskustelu olisi tarpeen ennen valistunutta poliittista päätöksentekoa. Erimielisyyksiä ja väittelyitä ei pitäisi pelätä.
Biaudet on arvostellut tapaa, jolla budjettiriihessä päätökset nuijitaan pöytään. Keskustelua ei sallita. Hänen mielestään riihessä merkitsi enemmän se, kuka asioita esitti kuin se mitä esittää.
Hallituksen sisältä on kantautunut viestejä, että ministerit eivät keskustele keskenään riittävästi. Syyttävät sormet ovat kohdistuneet hallituksen mahtimiehiin, pääministeri Paavo Lipposeen (sd.) ja Niinistöön. Heidän väitetään jyräävän ministerit hiljaisiksi.
Politiikkaan paluutta tekevä ex-ministeri Arja Alho (sd.) arvosteli äskettäin Helsingin Sanomissa hallituksen puhumattomuutta. Hänen mielestään puhumattomuus johtuu osittain Lipposen persoonasta, koska pääministeri luo pitkälti hallituksen toimintakulttuurin.
Alho arvioi, että se liittyy syvemminkin suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin. Emme ole päässeet vieläkään henkisesti irti Kekkosen ajan komentokulttuurista.
Ministerit eivät samaistu ensisijaisesti valtioneuvoston jäseniksi. He kokevat olevansa enemmän oman hallinnonalansa edustajia kuin valtioneuvoston edustajia hallinnossa.
Hallintoremonttia vetänyt ministeri Suvi-Anne Siimes (vas.) on kipakasti arvostellut nykyistä järjestelmää. Hänen mielestään politiikka on hyvin vähän läsnä valtioneuvoston toiminnassa. Hallituksessa kaikki ministerit ovat vastuussa päätöksistä, joita suurissa asioissa tekee pieni ryhmä.
Ministereille on saatava enemmän yhteistä aikaa keskusteluihin. Ajan löytyminen kiireisten ministereiden kalenterista edellyttää ministeriöiden johtamisen uudistamista. Voisivatko poliittiset valtiosihteerit tuoda tilanteeseen helpotusta? Ministereille vapautuisi silloin aikaa hallitustyöskentelyyn.
Naisia ja miehiä arvioidaan politiikassa eri mittarein. Vaikka Suomessa politiikan johtopaikoilla on kyvykkäitä naisia, niin todellisesta tasa-arvosta ollaan vielä kaukana. Nainen saa politiikassa miestä helpommin hankalan leiman.
Liikenne- ja viestintäministeri Kimmo Sasi (kok.) uhkasi viedä riihessä budjettikoplan ministereiden kotiseuduilta kaikki tierahat, kun Tampereen ohitustielle ei herunut rahaa. Sasin käyttäytyminen vaikuttaa lapselliselta. Sasin sukupuoli pelasti hänet häirikön maineelta.