Olen saanut kolumnieni ansiosta miestenvihaajan maineen. Hah, minähän pidän miehistä: Miehet ovat rakastettavia otuksia, sillä niiden kanssa on kiva tehdä töitä. Ihan totta, miehet ovat työpaikoilla hyvin, hyvin tarpeellisia. Naiset ovat työpaikoilla ihan yhtä taitavia kuin miehet. Mutta jokainen, joka on ollut muutaman vuoden naisvaltaisessa työyhteisössä, tietää, millaisen ilmapiirin naarasjoukko voi saada aikaan.
Pikkumaisuuksia, juoruja, kamalaa haukkumista, yksi kollega kertasi vastikään omia kokemuksiaan ainoana miehenä naisväen joukossa. Naispuolinen kollega oli aivan samaa mieltä. Kun työpaikalla on vain naisia, niin kaikkia arvostellaan selän takana ja ilkeillään jatkuvasti. Toinen, hoitoalalla työskentelevä nainen muistelee entisiä työkavereitaan korppikotkina, kolmas, kirjastossa työskennellyt, kaakattajina. Olen tehnyt aiheesta syväanalyysin lukemalla viisaan kirjan naisten välisestä ystävyydestä, kilpailusta ja kateudesta. Tulos on, että eivät naiset varsinaisesti halua nokkia toisiaan hengiltä. Päinvastoin, nainen haluaisi olla työkaverinsa Ystävä; nainen haluaa esimerkiksi tietää paljonko työkaveri painaa ja paljonko se haluaisi painaa. On myös tarpeellista tietää, millainen äitisuhde toisella on, miten hyvin hän mahtaa siivota ja mitä aviovuoteeseen kuuluu. Ja kun naisia on paikalla enemmän kuin kymmenen, on luonnollista että näin perusteellisten ystävyyssuhteiden luonti, ylläpito ja hoito käy ylivoimaiseksi. Alkaa kyräily. Naisellisimmat naiset näkevät ympärillään vain vihollisjoukkoja ja tukijoukkoja. Mies sen sijaan osaa olla kaveri.
Toisin kuin ystävä , kaveri kestää etäisyyttä. Kaveri puhuu työkaverilleen tosiasioista kuten siitä, miksi Hanoi Rocks piti elvyttää ja miten Kärpistä tehdään suomenmestareita. Jos se kysyy työkaverilta jotain, sitä kiinnostavat niin ikään tosiasiat kuten oletko vaihtanut autoa tai polkupyörää tai asuntoa tai ruohonleikkuria. Millainen keli oli Pohjantiellä ja ja katsoitko eilen kymppiuutisia. Avomielisyyden puuskassa se voi tunnustaa, että on kyllästynyt työhönsä, vaimoonsa ja hirviporukkaansa, mutta ei se kaipaa tilanteesta mitään syväanalyysia. Eikä kaverin arkoihin asioihin palata ainakaan toimiston kahvipöydässä.
Miespuolinen kaveri kilpailee ja kadehtii — aivan kuin nainen ystäväänsä. Ero on siinä, että kaveri tietää kilpailevansa ja saattaa jopa sanoa sen ääneen. Teit hyvin. Mulla kävi melkein kateeksi. Kun työkaveri pärjää, mies alkaa valmistautua omiin sankaritekoihinsa, ensi vuoden bonustaan silmällä pitäen. Työpaikkojen kaverit ovat tosimiehisyyden linnake. Mitä niille tapahtuu, kun miehet ja naiset muistuttavat yhä enemmän toisiaan. Kun miehet leipovat, tarkkailevat painoaan ja pukeutuvat tyköistuviin merkkivaatteisiin. Hyvä niin, mutta muuttuvatko työpaikkojen miehet seuraavaksi ystäviä etsiviksi akkamiehiksi? Hätätilassa toivo on ripustettava uuteen polveen, vaikka sitten naisiin. 1970—80-lukujen tyttölapset osaavat tehdä ryhmätöitä ja liikkua jengeissä. Viimeistään armeijan luulisi koulivan pikku naisista kunnon kavereita.
Ne ovat rakastettavia otuksia, sillä niiden kanssa on kiva tehdä töitä.