Koulutetut, hyvätuloiset, kauniit ja keskivertoälykkäät naiset yrittävät vilpittömästi huolehtia toinen toisistaan, kuten tämä Naisena naisesta naiselle - kirjapino osoittaa.
Tällaisia kirjoja epäilemättä tarvitaan. On helpottavaa huomata, että muutkin tuntevat joskus syvää väsymystä ja kosmista yksinäisyyttä miesten hallitsemassa työelämässä ja jopa kotona.
On lohdullista varmistua siitä, että ikääntymiskriisi iskee viimeistään nelikymppisenä. Nuoruus on vääjäämättä ohi. Rypyt eivät siliä yöunella, seksi haukotuttaa ja panostus uran nousujohteisuuteen murenee selittämättömään kyllästymiseen.
Ei hätää. Nämä kirjat kertovat, että jotain merkittävää tapahtuu ennen eläkeputkeen siirtymistä. Nainen seestyy, viisastuu ja puhkeaa täyteen kukkaansa ehkä vasta seitsenkymppisenä!
Toisaalta kirjat voivat myös vieraannuttaa naissakeista. Vannoutunut feministi voi tällaisten kirjojen lukemisen jälkeen ajautua yhä syvemmälle grouchomarxilaisuteen: en halua kuulua kerhoon, joka hyväksyy minut jäsenekseen.
Mitä naiseus on? Mitä tekemistä sinkulla työ- ja bilenarkomaanilla on pullantuoksuisen työkaverinsa kanssa, joka kiiruhtaa töistä päiväkotiin? Onko molempien yöpöydällä pino naiskirjoja?
Mihin tarvitaan erityisesti naiselle suunnattua neuvotteluopasta, miksei yleinen neuvotteluopas riitä? Ann Falkingerilla on vastaus kysymykseen. Ruotsalainen kouluttaja on havainnut, että naiset aliarvostavat ja alihinnoittelevat kykyjään. Neuvotteluissa naisen ajatukset varastaa joku mies, eikä naiselle sallita samanlaisia puhetapoja kuin miehelle. Kaikki tapahtuu usein naisen ja etenkin miehen tiedostamatta.
Niinpä Falkinger aloittaa alkeista määritellen ensisivuilla, mitä käsitteillä "neuvottelu", "sukupuoli", "feminismi" ja "sovinismi" tarkoitetaan. Ihastuttavan alun jälkeen käydään käsiksi neuvottelun vaiheisiin, esimerkkitapauksiin ja ohjeisiin, jotka puuroutuvat käsittämättömäksi mössöksi.
Uraäidin arjen käänteisiin voi sukeltaa englantilaisen toimittajan Allison Pearsonin luoman Kate Reddyn hahmon kautta. Kate Reddy ei ole mikä tahansa täti, vaan salkunhoitaja suursijoitusyhtiön miehisessä valtakunnassa.
Työnsä lisäksi Reddy yrittää hoitaa kahta lastaan ja aviosuhdettaan. Elämä on hyperhektistä valuuttakurssien, lasten syntymäpäivien, aviomiehen kiukuttelun ja kaukorakastajan paineessa. Reddyn hahmossa on samaa hulvattomuutta kuin sinkku Bridget Jonesissa. Kaikkein hauskinta kirjassa on sovinismin sukuinen naishuumori, kuten:
"Miksi naimisissa olevat naiset ovat lihavampia kuin sinkut? Kun sinkkunainen tulee kotiin, hän vilkaisee mitä jääkaapissa on ja menee sänkyyn. Kun naimisissa oleva nainen tulee kotiin, hän vilkaisee mitä sängyssä on ja menee jääkaapille."
Tai kun Kate katsoo työaamuna kateellisena väsynyttä sinkkutyökaveriaan ja tietää tämän väsymyksen johtuvan hurjasta lemmenyöstä, kun taas oma väsymys johtuu sairaan lapsen valvottamisesta. Hauskuudestaan huolimatta Pearsonin kirja puuduttaa liiallisella pituudellaan ja pinnallisuudellaan.
Tyhjää oloa ei täytä edes syvälliseksi itseään mainostava Jumalattaren aika, jossa amerikkalainen psykologian professori Jean Shinoda Bolen lupaa avata naisen sielun syvyyksiä jungilaisella arkkityyppiajattelulla.
Bolen keskittyy kuvaamaan vaihdevuosiinsa ehtineen naisen "kolmatta ikää", jolloin nainen kypsyy tietäjänaiseksi ohitettuaan neito- ja äitivaiheen. Teoksessa muistutetaan aiheellisesti siitä, että meidän kulttuurissamme naisen vaihdevuosiin suhtaudutaan lääketieteellisenä ja sosiaalisena ongelmana, kun esimerkiksi eräissä intiaanikulttuureissa naisen ajatellaan kasvaneen aikuiseksi vasta 52-vuotiaana. Bolen rohkaisee naista ajattelemaan myönteisesti vaihdevuosistaan.
Vaihdevuodet merkitsevät taitekohtaa naisen itseksi tulemisen prosessissa. Tätä tärkeää ajatustaan Bolen valottaa naisen universaaleja arkkityyppejä maalailevalla ajatusrakennelmalla, jonka aineksina hän käyttää antiikin jumalatartarustoa. Kelpo lukemista jungilaisesta psykoanalyysista ja antiikista kiinnostuneille.
Omia vaihdevuosia odotellessani turvaudun itse mieluummin suomalaisen lääkäri Antti Heikkilän teokseen, joka niinikään on suunnattu viidenkympin ylittäneille ja jossa myös hyödynnetään jungilaista psykologiaa.
Heikkilä tunnetaan ortopedinä, joka uskalsi alkaa kritisoida lääkkeisiin ja leikkauksiin vannovaa alaansa. Hänen ohjenuorakseen muotoutui pyrkimys hahmottaa potilaan elämäntilanne kokonaisvaltaisesti ja siirtyä luonnonmukaisempiin hoitomenetelmiin.
Oli Heikkilän hoitometodeista mitä mieltä tahansa, hänen kirjansa kannattaa lukea jo yleissivistyksen takia. Teoksessa pohditaan ihmistä psykofyysisenä yksilönä ja sosiaalisena oliona eri tieteenalojen näkökulmista. Lääkärinä Heikkilä pyrkii auttamaan väsynyttä keski-ikäistä, joka kokee menettäneensä otteen elämästään ja uumoilee jo haudan lepoon.
Heikkilä sanoo puhuvansa etupäässä miehille. Ehkä teos puhutteli sisäistä miestäni tai sitten se on onnistunut yleispätevä teos. Mies, joka on laajasti yleissivistynyt kirjatiedossa ja erityisesti sydämeltään, harrastaa sauvakävelyä, tunnustaa elämän pakottaneen hänet seinää vasten nelikymppisenä ja laittaa vaimonsa kuvan kirjan kanteen, on tavattoman hurmaava.
Heikkilän kirjan jälkeen Lenitan Naarasenergia tuntuu valjulta. Eipä silti, lukemattomat kirjan lytänneet arvostelut kummittelevat taustalla.
Joskus tuntuu, että Lenitan haukkuminen kuuluu jokaisen itseään intellektuellina pitävän tosikon kansalaisvelvollisuuksiin. Heidän kiusakseen tekisi mieli kehua Lenitan teos maasta taivaaseen. Mutta kun ei voi.
Naarasenergian perusajatus on ehdottoman kiinnostava ja tärkeä: millaisia eri kulttuureissa menestyneet naiset ovat? Antropologina ajattelen, että tuon kiinnostavampaa kysymystä ei voi olla.
Mutta miten Lenitan teos asiaa valaisee? Loputon pötkö haastatteluja, joissa eri maiden menestyjänaiset kuvaavat elämäänsä Lenitan kysymysten siivittäminä. Irrallisia kuvauksia itse haastattelijan saapumisesta haastettelupaikalle ja pinnallista analyysia pinnallisiksi jäävistä ihmisistä.
Tuntuu, että koko mahtava aineisto on heitetty hukkaan keskeneräisen käsittelyn takia. Kuka tahansa tutkija olisi kateellinen Lenitan haastattelunauhoista, mutta leidi itse ei ole ymmärtänyt niistä hurmioitua, saati analysoida kiinnostavasti. Lisäksi menestymisen ymmärtäminen liian länsimaisesti ja liian kaavamaisesti häiritsee.
Lenitan kirja on jälleen yksi surullinen todiste kustantamoiden leväperäisestä toimittamisesta. Kirja on täynnä kielivirheitä ja vääriä päivämääriä. Kielivirheitä löytyi muuten häiritsevän paljon kaikista käsitellyistä kirjoista. Mistä kustannustoimittamisen alasajo kertoo?