Suomessa alettiin vuonna 1905 Venäjän keisarin Nikolai II:n toimeksiannosta valmistella valtiopäiväuudistusta. Uudistus sisälsi säätyvaltiopäivien lakkauttamisen ja valtiopäivien muuttamisen yksikamariseksi eduskunnaksi sekä äänioikeuden laajentamisen kaikkiin 24 vuotta täyttäneisiin.
Suomen suuriruhtinaanmaan uusi valtiopäiväjärjestys ja vuonna 1906 säädetty vaalilaki olivat aikanaan maailman edistyksellisimpiä. Suomi oli ensimmäinen maa Euroopassa ja kolmas maa koko maailmassa, jossa naiset saivat valtiollisen äänioikeuden ja oikeuden asettua ehdokkaaksi. Uudessa Seelannissa valkoihoiset naiset saivat 1893 parlamentaarisen edustusoikeuden ja Australiassa 1902.
Suomen yksikamarisen eduskunnan ensimmäisissä vaaleissa 1907 valittiin 19 naista, jotka olivat ensimmäiset naiskansanedustajat koko maailmassa. Naisia oli ensimmäisessä eduskunnassa lähes 10 prosenttia. Heistä yhdeksän oli sosialidemokraattia, kuusi vanhasuomalaista ja kaksi nuorsuomalaista, yksi maalaisliittolainen ja yksi ruotsalaisesta puolueesta.
Pohjois-Suomesta ensimmäiseen eduskuntaan vuonna 1907 pääsi iiäläinen ompelija, sosialidemokraatti Maria Sofia Paaso.
Suomessa siirryttiin yhdellä harppauksella Euroopan vanhakantaisimmasta edustusjärjestelmästä maanosan kaikkein radikaaleimpaan. Nainen nousi tasa-arvoiseksi ihmiseksi miehen rinnalle.
Säätyvaltiopäivät pidettiin Suomessa viimeisen kerran joulukuussa 1905. Suomessa oli neljä säätyä. Aatelilla oli noin 3 000 jäsentä ja 200 edustajaa valtiopäivillä, pappissäädyllä oli alle 10 000 jäsentä ja 37 edustajaa, porvarissäädyllä oli noin 250 000 jäsentä ja 80 edustajaa, talonpoikaissäädyllä oli 2,5 miljoonaa jäsentä ja 62 edustajaa.
Edustajat oli valittu vaaleilla, mutta vain 10 prosenttia kansasta osallistui yhteiskuntaelämään. Naisia, torppareita ja muita ”aikuiselätettäviä” eivät nämä oikeudet koskeneet. Yliedustus ja päätöksentekoon ylivalta oli aatelis- ja pappissäädyillä. Säätytalo oli aatelittomien säätyjen eli papiston, porvariston ja talonpoikien kokoontumispaikka. Ritarihuoneella kokoontui aateli.
Eduskuntauudistusta edelsivät niin sanotut routavuodet. Nikolai II antoi Helmikuun manifestin eli julistuskirjan 1899. Se oli isku maamme sisäistä itsenäisyyttä ja kansallista olemassaoloa vastaan. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin toiminta johti siihen, että sanomalehtiä lakkautettiin, kokoontumisvapautta rajoitettiin ja venäjän kielen tuntimääriä lisättiin oppikouluissa. Virkamiehiä erotettiin viroista ja sijalle nimitettiin venäläisiä miehiä. Kotitarkastuksia vangitsemisineen tapahtui, suomalaisia karkotettiin maanpakoon.
Routavuosina Suomessa syntyi itsenäisyyttä ajavia järjestöjä ja ryhmiä. Vuonna 1899 väestöstä 90 prosenttia allekirjoitti kansalaisadressin. Lähetystö vei adressin junalla Pietariin. Tsaari Nikolai II ei ottanut vastaan lähetystöä. Kylmä suhtautuminen herätti ulkomailla huomiota. Eri maiden tieteen, taiteen ja kirjallisuuden 1 050 edustajaa allekirjoitti 1899 Pro Finlandia -Suomen puolesta adressin. Helsingissä yli 10 000 henkilöä osoitti mieltään sortotoimia vastaan. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov surmattiin kesäkuussa 1904.
Olot muuttuivat myös Venäjällä levottomiksi. Loka-marraskuussa 1905 oli yleislakko. Suurlakko alkoi myös Suomessa ja päättyi 7. marraskuuta1905. Suomessa vaadittiin tsaari Nikolai II:sta peruuttamaan Helmikuun manifesti ja kiirehtimään eduskuntauudistusta. Nikolai II allekirjoitti perustuslaillisen Leo Mechelinin tekstiin pohjautuvan Marraskuun manifestin, joka keskeytti Helmikuun manifestin toimeenpanot.
Valtiopäiväjärjestyksen uudistus sisälsi valtiopäivien muuttamisen yksikamariseksi eduskunnaksi sekä äänioikeuden laajentamisen kaikkiin 24 vuotta täyttäneisiin. Ristiriitoja aiheuttivat äänestykseen oikeuttavien ihmisten ikäkysymys ja naisasia. Naisten äänioikeus nousi esille voimakkaana. Se oli osa yleistä äänioikeuden laajentamista, jolloin muut naisen asemaa parantavat asiat jäivät taka-alalle.
Raittiusliike ja muut kansalaisjärjestöt vauhdittivat kannatuksen kasvua äänioikeuden taakse. Vaasalainen raittiusyhdistys Tähti esitti jo vuonna 1887 vaatimuksen, että yhtäläinen äänioikeus oli annettava miehille ja naisille. Routavuosina 1899–1905 esitettiin ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista kirjoitettuja näytelmiä, jotka saivat suuren suosion.
Kun neljä säätyä lakkautettiin, äänioikeutettujen lukumäärä nousi. Ennen oli 125 000 äänioikeutettua, kun vuoden 1907 vaaleissa äänioikeutettuja oli 1 125 000. Äänioikeusprosentti ensimmäisissä eduskuntavaaleissa oli 70,7.
Naisilla ja miehillä oli rinta rinnan mahdollisuus osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan. Naiskansanedustajat olivat maailman ensimmäisiä naisia tehtävissään; ei miehiä vastaan, vaan miesten rinnalla.
Anna-Maija Pietilä-Ventelä on filosofian maisteri, kirjastonhoitaja emerita.
Kolumni