Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.
Näin ei toimi osuuskauppaväki, näin toimii vapaa kilpailukapitalismi. Tämä alkuosaltaan vanhemmille ikäluokille tuttu sanonta nykytilanteeseen väänneltynä kuvaa osuvasti, mistä metsäjätti UPM:n kohutuissa väenvähennyksissä on kysymys.
On hyvä todeta myös, mistä tehdaspaikkakuntien ja tuhansien tehtaalaisten kannalta surullisessa tapauksessa ei ole kysymys. Paperikoneiden alasajon syitä on hedelmätöntä hakea yritysjohdon erityisestä pahuudesta, tuskin kyvyttömyydestäkään. Yritysjohto tekee mitä sen on pakko tehdä: polkea entistä vimmatummin paikallaan ja juosta ylärajattomien voittovaatimusten noidankehää niin lujaa, että kultaisen häkin laidat ryskyvät.
Kun mikään ei koskaan riitä - näinkin asetelman voi pelkistää syystä ahdistuneen paperityöläisen tapaan. Työntekijöillä ei sitä paitsi ole katastrofin pehmusteena yritysjohtajien kultahäkin runsaita antimia, vaikka olot ovatkin huikeasti parantuneet sitten 1930-luvun pulavuosien. Silloin terveet nuoret miehet joutuivat pitämään itsensä hengissä ruokaa kerjäten ja ympäri maata jalkapatikalla tilapäistöitä etsien.
UPM:n leikkaukset on ehditty todeta suuruudeltaan historialliseksi. Ehkä ne sitä ovat, vaikka luulen, että vaikkapa pankkien ylikapasiteetin purkaminen 1990-luvulla oli sopeutusprosessina rajumpi. Suhteellisesti kovaa menoa tuotti myös esimerkiksi tekstiilifirma Hyvonin konkurssi 1970-luvulla. Se oli kuitenkin lajissaan harvinainen aikana, jona vielä kaikki pankkeja myöten koettivat estää suuria yrityskuolemia ja työttömyyden kasvua.
UPM:n tapauksessa ei historiallista ehkä olekaan irtisanomisten suuruus, vaan se, että näin suuria ja jyrkkiä vähennyksiä tekee yhtiö, joka kaikilla vanhan maailman mittareilla mitaten on kohtuullisen hyvässä kunnossa. Pari sataa miljoonaa euroa vuosituloksena on paljon rahaa: 1 200 miljoonaa, siis tuhat ja kaksisataa miljoonaa mummonmarkkaa.
Yritysten on pakko kannattaa, siitä ei tänään onneksi ole suurta erimielisyyttä. Mutta aika lailla yleisesti ollaan myös sitä mieltä, että UPM:n kokoisten miljardiorganisaatioiden odottaisi toimivan hiukan pitkäjänteisemmin.
Tehtaan ja kokonaisen tehdaspaikkakunnan alasajolle olisi inhimillisistä syistä kai ollut mahdollista varata pitempi ja suunnitellumpi sopeutumisaikataulu. Vaikka kuka tietää, ehkä kertarysäys oli parempi vaihtoehto kuin löysässä hirressä roikkuminen. Sellaista muutaman vuoden päässä häämöttävä lopetus olisi helposti tarkoittanut.
UPM:n irtisanomisissa maksetaan nyt hinta siitäkin, että vanhat hyvät kartellit on amerikkalaista kilpailupolitiikkaa seuraillen julistettu kirotuiksi myös Euroopassa.
Ennen perusteollisuus hoiti ylituotantokriisinsä herrasmiesmäisesti skandinaavisten, eurooppalaisten ja jopa maailmanlaajuisten kartellien avulla. Kuluttaja maksoi ehkä muutaman pennin enemmän kuin muuten, mutta maassa oli rauha, paperityöläiset saivat rakennella omakotitalojaan ja herrat suunnittelivat klubeilla uusia siirtoja kiireen ahdistamatta.
Kansainväliset kartellit olivat lääke ylituotantoon. Kustannuskriisi vientiteollisuudessa hoidettiin puolestaan devalvaatioilla, mutta nyt tämäkin perinteinen keino on itsenäisen rahapolitiikan myötä mennyttä. Yritysten on pakko hoitaa asiansa omin toimin, kuntoaan koko ajan kohentamalla.
Monikansallisilla yritysjäteillä - joita synnytettiin täyttämään kiellettyjen kartellien jättämää aukkoa - on kuntonsa vaalimiseen toisenlaiset mahdollisuudet kuin pienemmillä kansallisilla yhtiöillä. Yritysjätit pääsevät eri tavoin kuin ennen vertailemaan toimintaympäristöjensä ja tehtaidensa edullisuutta ja tekevät tietojen perusteella päätelmänsä.
Tästäkin uutuudesta UPM:n tapauksessa on kysymys. Pohjimmiltaan tapaus liittyy silti paljon isompiin maailmanlaajuisiin muutoksiin kuin pelkkiin yritysten uusiin keinovalikoimiin. Käynnissä on vuosisatoja jatkunut mannertenvälinen tuotantorakenteiden muutos, joka siirtää parhaita toiminta- ja markkinapaikkoja hakevaa teollisuutta alueelta toiselle.
Muutosvirtaa on kiihdyttänyt maailmanlaajuisen talousjärjestelmän toimintadynamiikan muutos: elämme historiasta tutun kilpailukapitalismin renessanssia, joka on nostanut sijoittajien ja omistajien edut kaiken muun inhimillisen yläpuolelle.
Samaan kokonaisuuteen kytkeytyvä pääomien vapaa liikkuvuus on tehnyt lisäksi järjestelmästä sellaisen, ettei siitä niin vain irtisanouduta. UPM ei voi siitä astua ulos vaarantamatta sitä, että omistaja-sijoittajat etsivät pääomilleen parempaa tuottoa muualta. Asiassa ei auta edes ammattiliiton taistelukyky. Parhaimmillaankin liitto voi pitää sormensa padon vuotokohdassa vain havaitakseen, että vedet valuvat omalla voimallaan ohi murtuvan muurin.
Oma paradoksinsa on, että jo Karl Marxin aikanaan hyvin kuvaamasta markkina- ja kilpailutalouden murskaavasta logiikasta eivät pääse kunnolla irti edes länsimaiden tavalliset maija ja matti meikäläiset.
Vaadimme halvempia tuotteita ja niitä varmistamaan tuottajien kovaa keskinäistä kilpailua - ja saamme sitä mitä tilaamme, myös kun yritykset tätä tavoitetta toteuttaakseen karsivat heikommin kannattavaa tuotantoaan. Edellytämme hyviä eläkkeitä ja kohtuullista tuottoa säästöillemme ja saamme taas mitä tilaamme: rahastot ja eläkesäätiöt sijoittavat varojamme eri puolille maailmaa ja toki järkevästi kohteisiin, jotka lupaavat viiden prosentin sijasta viidentoista prosentin tuotot. Sitten sopiikin ihmetellä kuin Luther tunnettua teesejä naulatessaan: tässä ollaan eikä muuta voida.