Kirjoittaja on joensuulainen perhostutkija.
Riikinkukkokehrääjäperhoset (Saturniidae) ovat päässeet Guinnessin suureen ennätyskirjaan hajuaistillaan. Kirjavien koiraiden tuntosarvissa on niin tarkka hajuaisti, että ne aistivat pariutumattoman naaraan erittämän tuoksun kilometrien etäisyydeltä.
Näitä maailmanennätysperhosia voi pian etsiskellä, sillä ne aloittavat lentelynsä toukokuun alkupuolella. Perhosia voi nähdä pohjoisessakin, vaikka ne elävät hyvin huomaamattomasti.
Riikinkukkokehrääjien tuntosarvet ovat hajuaistimia, joiden tärkein merkitys on vainuta sukupuolikumppani. Jopa yksittäiset feromonimolekyylit saavat koiraan reagoimaan.
Pikkuriikinkukkokehrääjän (Saturnia pavonia) koiras pystyy todistettavasti vainuamaan naaraan sukupuolieritteen jopa 11 kilometrin päästä. Tähän tulokseen päätyivät saksalaiset hyönteistieteilijät kokeissaan vuonna 1961.
Perhosnaaraan houkutusyhdiste on todettu monimutkaiseksi alkoholiyhdisteeksi (C16-H29-OH), jota naaraassa on alle 0,0001 milligrammaa. Äärimmäisen tarkka hajuaisti piilee kehrääjien tuntosarvissa, joiden rakenne vaihtelee sukupuolen mukaan: koiraan tuntosarvet ovat höyhenmäiset, naaraan kapeat ja lähes rihmamaiset.
Suomessa riikinkukkokehrääjien heimosta tavataan kahta edustajaa: pikkuriikinkukkokehrääjää sekä nastakehrääjää (Aglia tau). Lajit on helppo tuntea komeiden silmätäpliensä ansiosta. Pikkuriikinkukkokehrääjä lentää toukokuun alkupuolelta kuun loppuun; nastakehrääjä aloittaa vähän myöhemmin lopettaen lentonsa kesäkuun puolivälin tienoilla.
Pikkuriikinkukkokehrääjä on maassamme melko yleinen laji, mutta se elää piilottelevasti. Asiantuntijakin voi tavoittaa perhosen vain harvoin muilla keinoilla kuin käyttämällä feromoneja apunaan. Tällä havainnointikeinolla onkin mahdollista kartoittaa lajin elinaluetta. Naaras voi houkutella luokseen jopa useita kymmeniä koiraita, jos niiden ei anneta paritella ja kehrääjä saa rauhassa jatkaa tuoksuhormoninsa eritystä.
Pikkuriikinkukkokehrääjä elää koko maassa, ja lajin vahvinta aluetta ovat eteläisimmän Suomen sisäosat. Nastakehrääjän voimakkaimmat kannat ovat Etelä- ja Kaakkois-Suomessa.
Pikkuriikinkukkokehrääjä viihtyy aukeilla mailla, pienilmastonsa puolesta äärevissä elinympäristöissä. Parhaita paikkoja ovat rämeet ja niiden reunamat, mutta lajia tavataan myös sekametsien reunoilla, kankailla ja pakettipelloilla. Nastakehrääjä on valoisien sekametsien ja hakkuuaukeamien sekä niiden reunaympäristöjen laji.
Pikkuriikinkukkokehrääjän koiras on päiväaktiivinen, ja se lentää kirkkaassa auringonpaisteessa. Lento on mutkittelevaa ja nopeaa, joten havainnointi on vaikeaa. Pienellä alueella ympäriinsä pörräävä koiras on usein lähestymässä houkuttelevaa naarasta.
Nastakehrääjän koiras lentää jonkin verran myös yöllä, ja sen vauhti on verkkaisempaa kuin sukulaisensa. Nastakehrääjää on joskus sekoitettu isoihin hopeatäpläperhosiin, erityisesti keisarinviittaan (Argynnis paphia), sillä lentäessään se näyttää oranssilta päiväperhoselta.
Isoja hopeatäpliä ei kuitenkaan lennä vielä keväisin, joten sekoittamisvaaraa ei ole. Nastakehrääjää nähdään useammin kuin pikkuriikinkukkokehrääjää, vaikka perhoset ovat likimain yhtä runsaslukuisia.
Kotelosta kuoriutunut kehrääjänaaras alkaa erittää sukupuoliferomonia, jota ihminen ei pysty aistimaan mutta jonka ohjaamana kehrääjäkoiras löytää naaraan ja parittelee tämän kanssa. Houkutellessaan koiraita perhosnaaras kyhjöttää hiljaa paikallaan ja työntää takaruumiinsa kärjestä ulos munanasettimensa, jolloin feromoneja vapautuu.
Ennemmin tai myöhemmin koiraita pitäisi alkaa lennellä naaraan lähistöllä. Edellytyksenä on, että ajoitus on oikea, sää on lämmin ja aurinko paistaa. Tätä tietoa voi perhostenkeräilijä hyödyntää: jos kasvatusoloissa kuoriutuu naaras, sen avulla voi houkutella kehrääjäkoiraita.
Riikinkukkokehrääjien naaraat lähtevät tavallisesti lentoon vasta pariteltuaan, ja ne munivat löytämilleen ravintokasveille. Kehrääjänaaraat liikkuvat enimmäkseen iltahämärissä ja yöllä, mutta joskus myös iltapäivisin. Kirkas valo houkuttelee riikinkukkokehrääjiä melko heikosti.
Pikkuriikinkukkokehrääjän toukat käyttävät ravinnokseen monia eri kasvilajeja, esimerkiksi pihlajaa, pajua, kanervaa ja vadelmaa. Vastakuoriutunut toukka on lähes täysmusta. Myöhemmin ruumis muuttuu vihreäksi, ja siihen kasvaa keltaisia tai punaisia sukasia.
Täysikasvuinen toukka kehrää päärynänmuotoisen, ruskehtavan kotelokopan, jota ympäröi harva kudos. Kotelon suipossa päässä on aukko, jonka sisäpinnalla on tankeita, ulospäin taipuneita sukasia. Ne estävät loisia tunkeutumasta sisään. Aikuisen yksilön on kuitenkin helppo ryömiä pois seittikopasta, sillä puskiessaan keväällä ulos se erittää pehmentävää ainetta, jolloin nystyrät taipuvat syrjään. Pikkuriikinkukkokehrääjä talvehtii kotelona yhden tai kahden talven yli.
Nastakehrääjän toukan ravintokasveja ovat lehtipuut, kuten koivu ja leppä. Kasvaessaan toukka muuttuu ulkonäöltään rajusti: pienenä se on valkoruskea, ja siitä sojottaa sukasia; täyskasvuinen toukka on heleänvihreä, ja sen kyljissä on keltainen laikku. Myös nastakehrääjä talvehtii kotelona.
Riikinkukkokehrääjien aikuiset yksilöt elävät muutaman päivän mittaisen elämänsä toukkavaiheesta peräisin olevan vararavinnon turvin, eikä niillä ole kehittynyttä imukärsää: kehrääjät eivät syö mitään vaan käyttävät kaiken energiansa päästäkseen lisääntymään.
Lähteet: Guinnessin suuri ennätystenkirja, Hannu Aarnio-Pekka Ojalainen: Perhosia harrastamaan, Ilkka Jalas: Perhostenkeräilijän opas, Åke Sandhall: Ötökät
