Minulle Mika Myllylä oli ensin naapurikylän kuuluisa hiihtäjä, jonka joskus näki myös oman kotikyläni raitilla. Myöhemmin Nivalaan muutettuaan Myllylä oli naapuritalon hiljainen ja ystävällinen mies.
Häntä oli aina mukava nähdä. Tavatessamme hän moikkasi, vaikka ei varmaan tiennyt edes nimeäni.
Hän ajoi silloin tällöin vastaan pyörällä, Bianchilla. Meillä oli sama harrastus, vaikka eri merkkiset pyörät.
Mika oli se hoikka mies kuntosalilla, jolla oli omituiset harjoitukset. Hän hyppeli paino selän takana ja mallasi luisteluliikkeitä. Hän oli silminnähden kovakuntoinen.
Mika oli se mies, joka touhusi innokkaasti juniorijääkiekkoilijoiden kanssa. Hän veti kyläkoululla ukkojumppaa. Hän kävi toisella koululla kertomassa urheilusta ja omista kouluvuosistaan.
Mika kertoi koulukkaille pitäneensä aina pienoismallien rakentelusta. Koulukkaat hankkivat hänelle myöhemmin kiitoslahjaksi koottavan lentokoneen pienoismallin.
Mikalta kyseltiin kuntosalilla tuon tuosta vinkkejä suksien voiteluun. Hän ei julistanut eikä paasannut, vaan vastasi kohteliaasti parilla perusvinkillä. Sitten hän palasi omaan nurkkaansa ja jatkoi harjoitustaan, pyyhki välillä hikeä ja jatkoi taas.
Mika kävi joskus Häggmanilla kahvilla. Hänen ei tarvinnut miettiä, voiko syödä mansikkaleivoksen. Jäntevän miehen vartalossa yksi leivos ei näkynyt missään.
Kahvilassa Mika hymyili ja jutteli hyväntuulisesti. Ei tehnyt itsestään numeroa, vaan oli kuin kuka tahansa muukin.
Sellaisena minä Mika Myllylän opin tuntemaan.
Ja sellaisena minä hänet muistan.