Ruotsin Suomen-suurlähetystö Helsingin Pohjoisesplanadilla 12. maaliskuuta 2001. Ilmassa kihelmöi jännitystä; eläkeläispresidentti Mauno Koivisto ja eläkeläispääministeri Ingvar Carlsson esiintyvät samassa seminaarissa. Joko nyt tulisi selvyys, mitä tapahtui vajaat 11 vuotta aiemmin?
Herrojen ruumiinkieli kertoo jännityksestä. Carlsson sanoo katuvansa, ettei hän kertonut henkilökohtaisesti Koivistolle Ruotsin aikeista hakea tuolloisen Euroopan yhteisön EY:n jäsenyyttä. Hän pamautti uutisen julki valtiopäivien keskustelussa. Meriselityksenomaisesti Carlsson kertoo pyytäneensä avustajiaan informoimaan hakemuksesta Koivistoa tai kansliapäällikkö Jaakko Kalelaa päivää ennen sen julkistamista.
Ruotsin viestin sai valtioneuvoston tiedotuspäällikkö Tom Westergård. Hän yritti välittää sitä Portugalissa valtiovierailulla olleelle Koivistolle. Joko kännykkäkulttuuri oli vielä lapsenkengissä tai Suomen ja Portugalin välillä oli tietoliikennekatkos, sillä yhteydenotto ei onnistunut. Koivisto intoutui antamaan lausuntoja, joissa hän kerrankin sanoi melkeinpä mitä ajatteli. "Ettei meitä tavan takaa asetettaisi tapahtuneitten tosiasioitten eteen", on paljon puhuva sitaatti presidentin suusta Koiviston muistelmakirjassa Historian tekijät.
Episodista tuli hiertävä kivenmurikka Suomen ja Ruotsin yhteisen lähihistorian kenkään. Olipa Carlssonin versio kaunisteltu tai ei, se ei asian perimmäistä luonnetta muuksi muuta. Omia etujaan vahtiva valtio toimii tarvittaessa suoraviivaisesti eikä viisveisaa naapurin varpaista.
Reilut 12 vuotta myöhemmin tilanne näyttää päinvastaiselta. Keskustelu Nato-jäsenyydestä lainehtii Suomessa valtoimenaan. Ruotsissa jähnätään jäsenyydestä Euroopan rahaliitossa. Nato-jäsenyyden vastustus on molemmissa maissa korkealla, mutta se on tuoreiden mielipidetiedustelujen mukaan Suomessa hieman vähentynyt, mutta Ruotsissa päin vastoin kasvanut. Voiko käydä niin, että Suomi saattaa Ruotsin tapahtuneiden tosiasioiden eteen?
Ruotsin ulkoministerin Anna Lindhin paljon puhuva haastattelu (Turun Sanomat 22.12.2002) jäi jouluvalmistelujen alle. "Mitä pidemmälle ajassa voimme kulkea samaa tietä turvallisuuspolitiikassamme, sen parempi", Lindh linjasi. Ja sitten seurasi jotakin, mikä Ruotsilta unohtui 1990. "Suomi päättää kuitenkin turvallisuuspolitiikkansa jatkosta itse. Olemme kaksi itsenäistä maata. Tärkeää tosin on, että kukin tietää, mitä toinen tekee."
Eli Ruotsi ei toivo Suomen tekevän tulevaisuudessa itselleen sitä, minkä se itse teki Suomelle kohta 13 vuotta sitten.
Suomi ja Ruotsi ovat kieltämättä olleet viime vuosina ulko- ja turvallisuuspoliittisesti lähempänä toisiaan kuin koskaan ennen. EU pisti pystyyn kriisinhallinnan Suomen ja Ruotsin yhteisaloitteesta. Maiden ulkoministerit esiintyvät tämän tästä yhdessä lehtikirjoittajina ajamassa hyviä asioita.
Tästä huolimatta Suomen ja Ruotsin ulko- ja turvallisuuspoliittinen napanuora on alkanut löyhentyä. Viimeksi ulkoministeriön valtiosihteeri Antti Satuli totesi Kalevan haastattelussa 15. tammikuuta, ettei Suomen Nato-ratkaisua ole sidottu Ruotsin kantaan.
Nato-jäsenyys ei ole yhtä kuin suhteet Yhdysvaltoihin. Ruotsi on ollut Yhdysvaltain turvallisuussateenvarjon alla jo kylmän sodan päivistä. Sen turvallisuuspoliittinen lähtölava on siten jo valmiiksi paljon Suomea korkeammalla. Koska Naton sateenvarjon voi olettaa suojaavan Ruotsia nykyäänkin, sillä on Suomeakin vähemmän kiirettä tehdä ratkaisevaa liikkua. Suomen Yhdysvaltain-suhteet ovat Ruotsiin nähden vaatimattomat.
Ruotsin ja Yhdysvaltain strateginen läheisyys käy hyvin ilmi vuosia 1969-89 koskevasta virallisesta selvityksestä, joka julkistettiin Ruotsissa jouluviikolla. Sen mukaan Yhdysvallat antoi Ruotsille turvatakuut jo 1962 presidentti Dwight Eisenhowerin kaudella. Takuut pysyivät voimassa ainakin presidentti Richard Nixonin kauteen asti ja selvityksen tekijöiden saamien tietojen mukaan myös siitä eteenpäin.
Yhdysvallat päätti turvatakuista aikoinaan yksipuolisesti, sotilasliitto Naton rakenteiden ulkopuolella. Suhteiden eriskummallisuudesta kertoo paljon se, että vaikka välit olivat 1965-74 kireät Ruotsin esittämän Vietnamin sodan arvostelun vuoksi, sotilasyhteistyö maiden välillä vain tiivistyi noina vuosina!
Selvityksestä kirkastuu ehkä ensi julkisesti, kuinka laajaa Yhdysvaltain ja Ruotsin sotilastekninen yhteistyö on ollut - ja varmaan yhä on. Tutkimusvuosina tietoa vaihdettiin kaikesta mahdollisesta sukellusveneistä taisteluvaunuihin ja torpedoihin. "Sotilastekninen tietovaihto antoi Ruotsille mahdollisuudet päästä osille amerikkalaisesta hyvälaatuisesta sotilaskorkeateknologiasta melko alhaisin kustannuksin, Nato-maihin verrattavalla tasolla", selvityksessä sanotaan.
Eriseuraisuutta näkyy Naton ohella myös EU-politiikassa. Pääministeri Göran Persson liputtaa Ranskan ja Saksan ehdottaman EU-presidentin puolesta, mutta vastustaa etenkin Saksan ajamaa mallia, jossa EU-parlamentti valitsisi komission puheenjohtajan. Ruotsi ja Tanskakin ovat siten eri leirissä kuin muut pienet EU-maat, Suomi mukaan luettuna. Persson esitti Dagens Nyheterin haastattelussa (20.1.2003) arvion, että Ranskasta tulee lähivuosina unionin tärkein maa. Hän on siis valinnut puolensa EU:n tulevaisuuspelissä.
Kysymys on raaoista valinnoista niin Nato- kuin EU-politiikassakin. Valtioilla ei ole tunnetusti ystäviä, niillä on vain etuja. Naapurusten edut eivät ole välttämättä samat. Ruotsi haki EU-jäsenyyttä ennen Suomea, mutta historia ei aina toista itseään.