Ruotsin parlamentin turvallisuusanalyysissa ei perinteiselle armeijalle nähdä enää tehtävää. Suomen ja Ruotsin turvallisuuskeskustelut ovat kuin eri maailmoista.
Suomessa on juuri vietetty itsenäisyyspäivää. Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas on jälleen kerran lähetetty televisiossa, Åke Lindmanin Tali-Ihantala-filmi on saanut ensi-iltansa. Veteraanit astelevat presidentinlinnan juhliin ensimmäisinä, puolustusvoimat pitää paraatiaan.
Suomen kansallisessa kokemuksessa armeijan rooli on yhä hyvin vahva. Maanpuolustushengestä puhuminen on täyttä totta, ja yleisen asevelvollisuuden suosio on vankka.
Ruotsissa edellinen sota on käyty kaukana 1800-luvulla, eikä armeijalla ruotsalaisen kansankodin rakentumisessa ole ollut mitään roolia. Historia ja siihen liittyvä maantiede selittävät pitkälti sen, miksi käsitettä "turvallisuus" analysoidaan kahdessa naapurimaassa aivan eri tavoin.
Suomessa turvallisuus nähdään yhä tiukan sotilaallisena käsitteenä. Sitä koskeva keskustelu liikkuu Natossa, Venäjässä, armeijan resursseissa ja kansainvälisissä tehtävissä. Ympäristökysymyksiin, tarttuviin tauteihin ynnä muihin vastaaviin seikkoihin liittyvien uhkakuvien olemassaolo kyllä tunnustetaan, mutta ei niitä maanpuolustukseen juuri kytketä.
Ruotsissa asia on päinvastoin. Puolustusvalmiutta koskeva tuore parlamentaarinen raportti lähtee liikkeelle siitä, että ilmastonmuutos on vakavin uhka ihmisten turvallisuudelle. Ruotsin turvallisuutta kohennetaan siirtymällä nopeasti kohti kestävää kehitystä.
Muutkin uhkakuvat ovat ruotsalaisanalyysissa hyvin globaaleja: joukkotuhoaseiden leviäminen, terrorismi, informaatiosodankäynti. Sen sijaan on yksi uhka, jota ei tarvitse ottaa huomioon. Suoraan Ruotsia kohtaan suunnattua sotilaallista hyökkäystä pidetään hyvin epätodennäköisenä. Toki aseiden käyttöä yksittäisessä kriisissä pidetään mahdollisena myös Ruotsin tuntumassa.
Tämän kaiken seurauksena Ruotsin puolustusvoimien tulee valmistautua toimimaan - ja nimenomaan tässä järjestyksessä - globaalisti, Euroopassa, lähialueilla ja myös omassa maassa. Oma maa on listan viimeisenä.
Samalla raportissa on melkoinen lupaus. Ruotsi ei aio passiivisesti seurata, jos katastrofi tai hyökkäys kohtaa jotain EU:n jäsenmaata tai muuta pohjoismaata. Vastavuoroisesti Ruotsi odottaa muilta apua. Toisin sanoen Ruotsi antaa noin vain turvatakuut suurimmalle osalle Eurooppaa. Toki Suomikin laskee EU-maiden ja pohjoismaisen solidaarisuuden varaan, mutta tällaisia kirjauksia pidettäisiin Suomessa poliittisesti naiiveina ja mahdottomina.
Kyllä Suomenkin armeijaa tarvitaan, jos kansalaisten turvallisuus vaarantuu muista kuin sotilaallisista syistä. Esimerkiksi juuri nyt armeija toimittaa vettä Nokian asukkaille. Silti Suomessa armeijaa rakennetaan nimenomaan oman alueen puolustamista varten, ja kaikki muu nähdään sille alisteisena. Ruotsissa tärkein toimintakenttä on aivan muualla kuin Ruotsin maaperällä. Näkökulmien ero on jopa hämmästyttävän suuri.
Suomesta katsoen on myös erikoista, että Ruotsi pyrkii toimimaan erittäin kansainvälisesti mutta sivuuttaa Nato-jäsenyyteen liittyvän keskustelun tyystin. Kuitenkin juuri Natolla on ylivoimainen toimintakyky globaalissa kriisinhallinnassa.
On mahdollista, että Suomen turvallisuusajattelu on turhankin kapeaa. Sen vastapainoksi Ruotsin nykyinen ajattelu näyttää lähtevän siitä, että Ruotsia puolustetaan yrittämällä poistaa maailman ongelmat. Näkemystä voisi sanoa, no, ruotsalaiseksi.