Naali eli napakettu oli ennen yleinen kaikkialla pohjoisella napaseudulla, sekä Pohjoisnapaa ympäröivillä saarilla että mantereilla. Sen uskotaan levittäytyneen ajelehtivien jäälauttojen mukana jopa eristyneille saarille. Useat napaseudun tutkimusmatkailijat Willem BarentsistaFridtjof Nanseniin ovat kirjanneet päiväkirjoihinsa lukuisia valituksia naaleista, jotka lähestyivät ihmistä uteliaan pelottomasti ja ryöstelivät retkikunnilta muonan lisäksi myös muita tarvikkeita.
Nykyään naaleja on huomattavasti vähemmän ja laji on uhanalainen. Silti naali saattaa vieläkin ilmestyä autiotuvalle tai teltalle ruokaa hakemaan. Jos osuu naalin kulkureitille, voi havaita sen yöttömässä yössä pyyntiretkellä tunturipaljakalla tai avoimella suolla. Tunturin äänten joukossa naalin ääni muistuttaa haukahtelua ja sen varoitusääni kuulostaa rääkäisyltä.
Naali on hieman kettua pienempi koiraeläin, jonka turkki on kesällä tummanharmaa ja talvella valkoinen. Se on sopeutunut hyvin arktisen alueen kylmyyteen: talviturkki on tuuhean pitkäkarvainen ja eristää kylmää paremmin kuin minkään muun petoeläimen karvapeite. Tassujen alapuolta peittää talvella lämmittävä karva, joka myös helpottaa lumessa kulkemista.
Naali on Euroopan ainoa nisäkäs, jolla on kaksi värimuotoa. Harvinaisempi niistä on talvella siniharmaa sininaali, jota tavataan eniten Islannissa ja Grönlannin rannikolla.
Naali on petoeläin, joka ryhtyy saalistamaan hämärissä. Ruokavalion perustana ovat pikkujyrsijät Se voi seurata vaeltavia tunturisopuleita kymmeniä kilometrejä ja uida niiden perässä jokien yli. Riekot ja kiirunat sekä ranta- ja vesilinnut ja niiden munat kuuluvat myös ruokalistalle. Erityisen vaarallinen naali on hautoville linnuille.
Nälkäisenä se syö vaikka hyönteisiä ja marjoja sekä haaskoja -jopa merilevää ja talvella joitakin sammalia. Naali saattaa ilmaantua myös tunturialueen roskatunkioille.
Naalipari perustaa lisääntymiskauden alkaessa helmikuussa reviirin, jota se rajaa hajumerkein koko poikaskauden ajan. Pesä on usein koivurajan yläpuolella hiekkakumpareessa tai kivilouhikossa. Pesään johtaa useita aukkoja ja sitä peittää naalin lannan kasvattama heinikko, sillä naalit käyttävät samaa pesää kymmeniä vuosia. Pesäluolasto voi olla jopa 30 neliön laajuinen ja siinä voi olla satoja sisäänkäyntejä. Talvella naali kaivaa pesiä yhdistäviä lumitunneleita.
Poikaset syntyvät heti kesän alussa ja pysyvät pesän lähellä syksyyn asti. Molemmat vanhemmat huolehtivat poikasista. Vaikka koko Fennoskandian pohjoisosista löytyy vuosittain vain muutama asuttu pesä, on Pohjoismaiden yhteiseen pesärekisteriin merkitty noin tuhat tunnettua naalinpesää.
Naalikantaa on vaikea arvioida, sillä naali voi vaeltaa pitkiä matkoja etsiessään ravintoa. Sopuli- ja myyräkadot ja niiden lisääntymishuiput voivat muuttaa nopeasti naalikantaa. Ruotsin ja Norjan naalitilanne on kuitenkin hieman parempi kuin Suomen. Niissä naaliparit pesivät Norrbottenin ja Finnmarkin tuntureilla, joissa on ollut viime aikoina hyviä sopulivuosia.
Kettu on naalin pahin vihollinen mutta seurannassa on havaittu, että myös kotka voi verottaa kantaa. Pohjois-Kanadassa ja Grönlannissa naalin pahin vihollinen on jääkarhu, jonka jättämillä haaskoilla naalit saattavat ruokailla.