Kolumni

Myyttistä rikostarinaa hallitsevat myyttiset tyypit

Joulun kirjamarkkinoiden myyntitilastoja hallitsevat vuodesta toiseen rikosromaanit. Vastaavasti elokuva- ja televisioteollisuuden yksi suosituimmista lajityypeistä kautta aikojen on rikostarina.

_
_

Joulun kirjamarkkinoiden myyntitilastoja hallitsevat vuodesta toiseen rikosromaanit. Vastaavasti elokuva- ja televisioteollisuuden yksi suosituimmista lajityypeistä kautta aikojen on rikostarina. Rikostarinoiden taustalla ovat usein myytit.

Myytit ovat perustarinoita, jotka ovat kulttuurissa vuosisadalta toiselle merkityksellisiä ja vaikuttavat siihen, miten kunkin ajan ihmiset keksivät omia pieniä tarinoitaan. Vahvimmat myytit länsimaissa tulevat Raamatusta, mutta myös Kreikan mytologia on ollut vaikutusvaltaista runouden, teatterin ja oopperan kertoessa uudelleen antiikin jumalaistaruja. Shakespearen näytelmän Kuningas Learin tai Bizetin oopperan Carmenin tarinat ovat niin kuuluisia ja toistettuja, että niistä on muodostunut uuden ajan myyttejä.

Nykykulttuuria hallitsevat myyttiset tyypit, joiden kohdalla ne tarinat, joihin hahmot kuuluvat, eivät ole aina niin tärkeitä kuin hahmot itse. Myyttiset tyypit ovat yhtäältä elämää suurempia, mutta toisaalta joukkotiedotusvälineiden yleisö pystyy löytämään heistä yhteyksiä omaan elämäänsä: Marilyn Monroe liittyy seksi-ikonin ja arjen yhdistämisen vaikeuteen, Michael Jackson afroamerikkalaisiin kohdistettuihin valkoisempia kuin valkoiset itse -ryhmäpaineisiin, Kennedyt vallan hetkellisyyteen ja Gaddafi perheyrittäjän vaikeuteen hoitaa yritystään, kun lapsista ei ole seuraajiksi. Todelliset henkilöt sekoittuvat viihteessä kuvitteellisiin myyttisiin tyyppeihin, kuten Aku Ankka, Sherlock Holmes tai Hercule Poirot.

Luonnonmyyttiselle maailmankuvalle on ominaista historiallisten persoonallisuuksien idealisointi. Myyttisten sankarien psykologiaan kuuluu usein suhteellisen yksiselitteinen käsitys siitä, mikä on hyvää ja mikä on pahaa.

Karl Jaspers väittää teoksessaan Psychologie der Weltanschauungen, että myyttinen maailmankuva ei ole keinotekoinen rakennelma, vaan tavallisten ihmisten arjessa elettyä todellisuutta, jossa on vastustajia ja auttajia. Jean-Luc Godardin 1960- ja 1980-luvun elokuvien yksi keskeinen saavutus oli siinä, että myyttisten sankarien suoraviivaiset tyypit rikottiin: Kun Humprey Bogartin hahmo liittyy perinteisen herrasmiehen roolin vaikeuteen modernissa maailmassa, niin Bogart on yllättäen nainen Godardin klassikkoelokuvassa Made in U.S.A. Samalla tavalla pyhä ja palvottu Neitsyt Maria on ristiriitainen teinityttö elokuvassa Terve, Maria.

Arkiajattelussa myyttinen liittyy irrationaaliseen. Myyttiset jännityskertomukset ovat suosittuja, koska niissä kauhistuttava ja pelottava irrationaalinen voitetaan järjellä.

Agatha Christien kuuluisan salapoliisin Hercule Poirotin harmaat aivosolut antavat meille turvallisuudentunnetta, koska mitä järjetöntä tapahtuukin, niin se selvitetään. Christien toinen sankari, neiti Marple, kertoo siitä, että arkipäivän tavalliset vanhatpiiat voivat nousta erikoisten ja mahtipontisten rikollisten yläpuolelle. Salapoliisitarinoissa sekä rikollinen että etsivä ovat eräänlaisia yli-ihmisiä.

Uudessa salapoliisikirjallisuudessa rikollinen on yhä useammin henkinen paimentolainen, ihminen, joka pakenee arkielämää yhä tarkemmin säädellyssä yhteiskunnassa.

Rikostarinoiden psykologisia teemoja ovat syyllisyys, vapaus, vastuu, pelko, inho, rangaistus, seksuaalisuus ja sadismi. Murhatarinoihin eläytyessään niiden lukijat ja katselijat tyydyttävät aggressiivista id-yllykettään samalla kun tarinoiden keinotekoiset puitteet vakuuttavat kunkin yliminän siitä, että kaikki on vain leikkiä eli tyydytys on oikeutettu.

Kulttuurissamme murhatarinoiden kulutusta ei olekaan tuomittu samalla tavalla kuin esimerkiksi pornografian kulutus - vaikka arkijärjellä ajatellen murhatarinoihin eläytyminen tuntuu vahingollisemmalta kuin rakkauden korkea veisu.

Klassisessa dekkarissa perusajatus on, että tunteet ja alitajunta aiheuttavat uhkan yhteisön järjestykselle ja tämä uhka torjutaan maanisella järkevyydellä. Murhaaja murhaa puutteen synnyttämässä halussa ja himossa, kun taas etsivä selvittää rikoksen järkeen ja kiinteään merkitykseen turvautuen.

Salapoliisien seksuaali-identiteetti jää usein epäselväksi: Salapoliisit Sherlock Holmes, Hercule Poirot, Ellery Queen ja Nero Wolfe eivät ole perheenisiä ja heidän rakkauselämänsä kuvaus jää viitteelliseksi. Kun psykoanalyysi yhdistää autoritäärisyyden perinteiseen macho-mieheen, ovat dekkarin kulta-ajan salapoliisit esimerkkejä androgyynistä autoritäärisyydestä, hiukan historiallisten myyttisten hahmojen, Jeesuksen, Aleksanteri Suuren tai David Bowien tapaan.

Uudemmissa salapoliisitarinoissa toisen maailmansodan jälkeisen yhteiskunnan epävakaat arvot näkyvät myös etsivähahmoissa, jotka ovat usein päihteidenkäyttäjiä, kuten Jo Nesbön Harry Halen tai korostetun tunteellisia, kuten Henning Mankellin Wallander.

Rikos saattaa perustua sattumaan, jolloin loogiset päättelyketjut osoittautuvat katteettomiksi. Reijo Mäen Vares-sarjan puhuttelevuus perustuu paitsi Turun mystifointiin, perussuomalaisiin arvoihin ja myyttisiin renttutyyppeihin, myös epäloogiseen ja kaoottiseen juonenkehittelyyn.

Psykoanalyytikko Charles Rycroft arvelee, että dekkari perustuu psykologisesti primääritilanteeseen, jossa uhri on aina jompikumpi vanhemmista ja murhaaja lapsi eli dekkarin lukija.

Rycroftin mielestä ihanteellisessa salapoliisitarinassa etsivä saisi selville, että hän on itse rikollinen, jota on etsinyt.