Annikki Kariniemen vuonna 1969 ilmestyneen Salakaato-romaanin dramatisoinnista tuli Rovaniemen teatterin tähänastisen historian kaikkein suurin menestys, jota vieläkin kaihoten muistellaan. Tuota 1970-luvun hohdokasta saavutusta ei ole kukaan vieläkään ylittänyt.
Kun Rovaniemen oman tyttären ja Lapin ensimmäisen suomenkielisen naiskirjailijan (kuten määritelmä kuuluu!) syntymästä on tänä vuonna kulunut 90 vuotta, ei ole mikään ihme, että teatteri on halunnut juhlia tätä hyvää yhteistyökumppaniaan ja toivonut mitä ilmeisimmin samalla saavansa kurjat katsojatilastonsa nousuun.
Jos minua olisi arvuutettu, en etukäteen taatusti olisi älynnyt veikata, että juhlanäytelmän valinta osuu tuotteliaan kirjailijan esikoisromaaniin Poro-Kristiinaan, joka ilmestyi jo yli 50 vuotta sitten, vuonna 1952, ja jota ei ole enää vuosikymmeniin ollut saatavissa.
Vaikka Annikki Kariniemi eli ja kirjoitti Poro-Kristiinan jälkeen miltei kirjan vuodessa vielä kolmen vuosikymmenen ajan, hänen oma myyttinen vahvan lappilaisen naisen maailmankuvansa oli perusrakenteeltaan valmiina esikoisteoksessa.
Jotakin paljastaa päähenkilön nimikin, Kristiina. Tavallaan Annikki piti itseään Kristiinana, olihan hän syntynyt heinäkuun 24. päivänä, "kuningatar Kristiinan päivänä", kuten hänellä oli tapana yhtä aikaa iloisesti ja ylpeästi ilmoittaa.
Miisa Lindénin dramatisointi ja vierailuohjaus alleviivaa juuri Kariniemelle sekä ihmisenä että kirjailijana keskeisiä asioita: kasvua voimakkaaksi Lapin naiseksi, unien, myyttien ja enteiden maan vahvaksi eläjäksi.
Tulkintaa katsoessaan alkoi tajuta, että Poro-Kristiinasta Annikki teki sielunsa näköiskuvan, ja juuri tämän näköisyyden ymmärtämisestä on tässä tulkinnassa kysymys.
Miksei siis juuri Poro-Kristiina? ajattelin, kun lauantain ensi-ilta oli ehtinyt väliaikaan. Myötäsukaista ajatuskulkua lisäsi sekin, että katsomossa näkyi monia sellaisia kulttuurihenkilöitä, joita on viime aikoina ollut turhaa etsiskellä Rovaniemen ensi-iltayleisön joukosta. Nimenomaan Kariniemi ja hänen nimensä vetovoima oli heidät saliin tuonut.
Poro-Kristiina alkoi jopa Kom-teatterin tapaan eeppisen musiikkiteatterinomaiseen suuntaan tulkittunakin hämmästyttävästi muodostaa fiktiivistä edesmenneen juhlakalun muotokuvaa. Näytelmän musiikki on Kom-teatterista vuosien takaa tutun Eero Ojasen säveltämä ja laulut ohjaajan käsialaa, eivät Annikki Kariniemen alkuperäistuotantoa.
Poro-Kristiinan näyttämöllistämisessä on syntynyt itsenäinen teos Kariniemen romaanin pohjalta.
Historia, myytit ja luonnonuskonto ristiriidassaan tuoreen tulokkaan eli kristinuskon kanssa lisäävät draaman aineksia puhumattakaan miesten ja naisten välisistä ristiriidoista, joihin mahtuu ilmiselvä tasa-arvotaistelu seksuaalisuuden paineessa.
En yhtään ihmettelisi, vaikka miehet eivät paljoakaan innostuisi tästä arktisesta voodoosta, joka ilmiselvästi edustaa vahvaa naiskulttuuria visualisoinnista lähtien. Ja repliikitkin ovat rautaa tähän tapaan: jos Kristiina saa huonon miehen, niin voi, voi sitä miesparkaa!
Miehet ovat tässä tulkinnassa olemassa vain Poro-Kristiinaa varten ja hänen elämäänsä peilaamassa.
He liikkuvat kuin antiikin kuoro Elina Hanhivaaran puvustamina Hanhivaaran lavastuksessa. Kari Penttisen tehokas valaistus lisää tietysti pelkistyneen lavastuksen vaikuttavuutta.
Visualistivieraan, jonka sukunimi viittaa samoihin juuriin kuin Kariniemenkin, vaikuttaa merkittävästi koko esityksen myyttiseen yleisilmeeseen ensi hetkestä lähtien: Elina Hanhivaaran puvustamat sarvipäiset urokset vaeltavat pelkistetyssä maisemassa samannäköisinä kuin Lapin tämän hetkisen kiinnostavimman kuvataiteilijan, Helena Junttilan unimaailmamaiset urokset, jotka piirittävät ja palvovat mustaharjaksista naista.
Näiden unien mustaharjaksinen nainenkin on läsnä. Hän on Sari Harju, nuori Kristiina.
Sari Harjun peikkokampaus hulmuaa, kun hän tekee tuskallisia valintojaan aina kahden toisensa poissulkevan vaihtoehdon välillä.
Ohjaaja on valinnut kolmen eri ikäluokan naisnäyttelijän esittämään Kristiinaa tämän elämän eri vaiheissa. Lapsiroolissa Kristiinana, joka isänsä harteilta matkaa Seitakaltioon kastettavaksi, vaihtelee kaksi tyttöä (Erika Kairala ja Iida Niemi).
Sari Harjun päättäväisestä lapsinaisesta ovat karsiutuneina kaikki kliseet, joita tällaiseen rooliin voisi ripustaa. Hän on nuoreksi Kristiinaksi oivallinen, epätavallinen valinta.
Alun intensiivinen ote, jota myös Marjo Hämäläisen koreografia korostaa ja tukee, alkaa valitettavasti lipsua näytelmän loppupuoliskossa ja sortua tavanomaisuuksiin.
Myyttien ja unien feministisesti runollinen Lappi arkipäiväistyy ihan silmissä ja loppupuolen näyttämölliset ratkaisut näyttävät ennen nähdyiltä. Samalla nuhruinen realismi valtaa tilaa ja latistaa näyttelemistä, vaikka loppupuolella käydään vielä kauppoja sielusta peräti Faustin malliin.
Minulla ei todellakaan ole mitään PirjoLeppästä vastaan. Mutta kun hän luo nahkansa Ämmin roolista vanhan Kristiinan rooliin, huomaa toivoneensa, että kerrankin näissä Leppäsen vakiorooleissa olisi joku muu, koska muutenkaan Poro-Kristiinan esitys ja keskeiset henkilövalinnat eivät ole ihan rutiinijuttu.