Martinniemi "Täällä tuulee sopivasti eikä tuuli ei pure niin ilkiästi. Se on pehmeämpi kuin Oulussa", määrittelee Satu Koho, joka on muuttanut 13 vuotta sitten perheineen Martinniemeen meren äärelle Oulun keskustasta.
Nyt ollaan matkalla kohti Kurtinhautaa, kohti "skiftesvikiläistä" niemenkärkeä. Se on yksi Kohon paikkalöydöistä ja mielipaikoista Martinniemessä. Tänne ihan likelle sijoittuvat luontevasti myös Joni Skiftesvikin martinniemeläiskirjojen, kuten Tuulenpesän (1990), Salli Koistisen talvisodan (1995) ja Kotikoivuisen miehen (1999) tapahtumat.
Koho suunnistaa Skiftesvikin fiktiivisissä maailmoissa yhtä tottuneesti kuin Martinniemen rannoilla. Hän kokee paikat syvästi eikä siis ihme, että paikkojen merkitysten tutkimisesta tuli hänen väitöskirjatutkimuksensa aihe.
Koettu ja eletty paikka Joni Skiftesvikin martinniemeläisteoksissa -väitöskirjatyössä Kohon kompassina on ollut kirjallisuustieteen ohella humanistisen maantiede, joka korostaa kokijan paikalle antamaa merkitystä.
Tuulet tarttuivat
"Jonin tuulet tarttuivat minuun jo graduntekovaiheessa, kun lopettelin keskenjääneitä kirjallisuuden opintojani. Tein gradun novellista Tuulen poika. Tuulet eivät jättäneetkään minua rauhaan. Kuljin kirjoissa kuvatuissa paikoissa ja mietin, miten maisemat ovat inspiroineet kirjailijaa", Koho kertoo.
Kengät lipsuvat sateesta liukkaalla polulla, mutta maisema on vaikuttava harmaassakin säässä. Polku on onneksi leveä - kenties siksi, että Skiftesvikin kirjoissaan kuvaamat pirtutrokarit ovat mahtuneet siinä hoipertelemaan, hän vitsailee.
Kohon on helppo sijoittaa kirjojen hahmot maisemaan: romaanin Salli Koistisen hän voi melkein nähdä hiiviskelemässä Martinniemen tehdasalueella.
"Mietin, mitä minulle on tapahtunut, kun koen paikat niin voimakkaasti. Löysin vastauksia humanistisesta maantieteestä. Siinä tutkitaan paikkaa vähän eri kantilta kuin maantieteessä perinteisesti. Humanistisessa maantieteessä pohditaan, mitä paikat merkitsevät ihmiselle."
Kohoa kiinnostavat myös kirjailijan omat paikkakokemukset ja biografia. "Näytti siltä, että martinniemeläisteoksissa olisi omakohtaista ja elettyä. Jonin teokset ovat visuaalisia: on kuin katselisi elokuvaa."
Skiftesvikin Martinniemi on yhteisöllinen mutta myös eriarvoinen kylä, jossa on selvät olemisen lait, Koho määrittelee. Kylässä vilisee puutavarayhtiön pomoja ja nöyryytettyjä. Siellä pärjäävät vahvat ja työteliäät. Naiset eivät yleensä liiku kotimökkiä kauemmaksi, paitsi laivanlastaajanaiset, jotka tekevät raskaimmat työt.
"Teosten Martinniemi on punainen kylä, jossa puhutaan lakkotaisteluista ja Neuvostoliittoon leveämmän leivän perään lähteneistä loikkareista. Kipeistä ajatuksista puhutaan vain kuiskaamalla."
Huoli tulevasta
Skiftesvikin teksteissä kannetaan huolta myös kylän tulevaisuudesta. Yksi reaalimaailman huolenaihe on Kurtinhaudan rantametsä, jota uhkaa rakentaminen.
"Skiftesvikin Martinniemi on kunnianosoitus siellä töitä tehneille. Heidän leipäpuunsa on ollut aina joko meri tai puutavarayhtiö."
Meri tuo leivän luotseille, kalastajille, laivanlastaajille ja jopa pirtun salakuljettajille, mutta meri on myös mielenmaisema. "Merellä käydään ratkaisevimmat taistelut oman itse kanssa ja siellä pohditaan syvimpiä kysymyksiä. Meri on rannaton ja myyttinen. Sen äärellä haaveillaan paremmasta ja sen kuohuissa etsitään oikeaa väylää."
Vene voi tarjota pakotien arjesta. Skiftesvikin teksteissä venettä käsittelevät aina miehet merenkävijöiden taidoillaan.
Matkan päätepiste on kirjailijan verkkovaja - entinen Martinniemen putka. Laiva puksuttaa merellä. Sataa ja tuulee, mutta sopivasti. Soutuvene odottaa kenollaan matkaan pääsyä.
Satu Kohon väitöskirjatutkimus Minun tuuleni, minun mereni. Koettu ja eletty paikka Joni Skiftesvikin martinniemeläisteoksissa tarkastetaan 7.6. Oulun yliopistossa.