Suomalaisten elämä ei tutkimusten mukaan ole mitenkään onnetonta. Onnea lisää, jos ihminen pystyy vapaasti tekemään elämäänsä koskevat valinnat. Siihen pitäisi poliittisen päätöksenteonkin tähdätä.
Tuoreessa Sosiaalivakuutus-lehdessä Kelan osastopäällikkö Olli Kangas pöyhäisee kiinnostavasti suurta suomalaista myyttiä. Kyseessä on vankkana totuutena pidetty näkemys, jonka mukaan olemme synkkä ja onneton kansa.
Tuon väitteen tueksi ei ole vaikea poimia esimerkkejä. Muistissa ovat Jokelan, Kauhajoen ja Espoon Sellon joukkosurmat, ja itsemurhiakin tehdään meillä kovempaan tahtiin kuin monessa muussa maassa. Työttömyyskin on taas vieraanamme.
Nuo asiat ovat tosia, mutta niiden perusteella Suomi ei putoa onnettomien kansojen ryhmään. Kangas viittaa European Social Survey -tutkimukseen, jonka mukaan Suomi päinvastoin kuuluu onnellisimpien kansakuntien joukkoon.
Tutkimustulos on vuodelta 2007. Taantuma on toki voinut muuttaa ihmisten tuntemuksia synkempään suuntaan, mutta tuskin yksin Suomessa.
Tutkimuksessa eri maiden kansalaisilta kysyttiin yksinkertaisesti "kuinka onnellinen olette?". Vastausta ei siis haettu tiedustelemalla perhesuhteita, ystävien määrää tai varallisuutta vaan kysyttiin sitä, miltä tuntuu. Tunteestahan onnellisuudessa juuri on kysymys.
Suomen edellä Euroopan maista menivät vain Tanska ja Sveitsi. Suomen taakse puolestaan jäi niukasti jopa kansankoti Ruotsi ja paljon selvemmin esimerkiksi Saksa, Britannia, Viro ja Unkari. Kankaan päätelmä on selvä: Tutkimuksen perusteella pohjaa väitteelle suomalaisten synkkyydestä ja pohjattomasta onnettomuudesta on vaikea löytää.
Kelan osastopäällikkö viittaa vain yhteen tutkimukseen, mutta samanlaista viestiä ovat viime vuosina antaneet muutkin vertailut. Esimerkiksi Cambridgen yliopisto nosti suomalaiset pari vuotta sitten maanosan toiseksi onnellisemmaksi kansaksi.
Mairittelevia prosenttilukuja katsoessa pitää toki muistaa, että keskiarvot kätkevät taakseen pahoinvointia ja onnettomuutta myös täällä.
Onnellisuustutkimukset saavat usein hömppätutkimusten ja ajanvietteen leiman, mutta se hyiskentely on perusteetonta. Ainakin demokraattisissa maissa juuri kansan onnen lisääminen on se tavoite, johon tähdäten päätöksiä tavataan tehdä. Näin ainakin pitäisi olla.
Onnea ei voi lisätä asiaa koskevalla lailla, vaan pohja rakentuu monen tekijän varaan. Kansainvälisten tutkimusten perusteella näyttää selvältä, että vertailussa pärjäävät ne yhteiskunnat, joissa vauraus on vähintään keskitasoa ja joissa on toimiva turvaverkko kansalaisten elämän kriisejä lieventämässä. Näinhän on esimerkiksi pohjoismaissa, jotka kerta kerran jälkeen menestyvät onnellisuustutkimuksissa.
Esimerkiksi Cambridgen ja Michiganin yliopiston tutkimukset myös osoittavat, että yhteiskunnan vaurauden ja hyvän perusturvan ohella onnellisuutta lisäävät demokratia, tasa-arvo ja erilaisuuden sieto sekä ylipäätään se, että yhteiskunta toimii ennakoitavasti ja oikeudenmukaisesti. Noita seikkoja yhdistää lopulta yksi tekijä: korkeimmat onnellisuuslukemat saadaan yhteiskunnissa, joissa ihmisillä on parhaat mahdollisuudet tehdä vapaasti omaa elämäänsä koskevat valinnat.
Harvassa poliittisessa puheessa tätä vapautta kuitenkaan korostetaan. Suomessakin moniin ongelmiin tarjotaan sen sijaan herkästi lääkkeeksi kansalaisten, vaikkapa opiskelijoiden, elämän yhä tiukempaa sääntelyä.