Kuvittele mielessäsi taiteilija.
Veikkaan, että aika monen mieleen syntyi kuva vanhalta viinalta haisevasta kuikelosta, jonka jokainen päivä on taistelua maalaamisen himon ja masennuksen ristiaallokossa.
Taiteilijoihin suhtaudutaan edelleen länsimaissa mystifioiden. Keskeinen osa taiteilijan roolia on jatkuva kärsimys ja dekadenssi, joita ilman taide ei synny.
Jopa hyvin markkinataloushenkisiin tekijöihin liittyy tämä sama kuva: tuoreessa Cheek-leffassa, Veljeni vartijassa, räppärin biisit jäävät syntymättä, kun Cheek asettuu vakaaseen parisuhteeseen ja viettää illat kotisohvalla leffaa katsellen. Kun tyttöystävä vaihtuu bändäreihin ja mielialalääkkeet jätetään syömättä, riimisuoni alkaa taas sykkiä.
Kärsivän taiteilijan myytti on nykymaailmassa yhtä käyttökelpoinen kuin myytit yleensäkin: kyllä ne mausteena tarinassa käyvät, mutta elämän ohjenuorana ne ovat väistämättä vanhanaikaisia ja jopa vaarallisia.
Olen itse kokeillut kärsivän taiteilijan elämää. Elin epäsäännöllisesti (eli join paljon ja nukuin vähän) ja painoin täysin maanisena projektia toisen perään. Siitä tuli kieltämättä merkityksellinen olo, koska tunnistin itsessäni sen saman kärsivän taiteilijan, jota iso osa yhteiskunnasta ihannoi.
Mutta hyvää taidetta siitä ei tullut, ei sitten pätkääkään. Jatkuva tasapainottelu kosteiden iltojen ja kiireisen aikataulun välillä oli luomiselle puhdasta myrkkyä. Sen sijaan, että minulla olisi ollut aikaa havainnoida ympäröivää maailmaa, keskityin lähinnä itseeni ja omaan huonoon olooni - eikä niistä löydy kerrottavaa kovin pitkäksi aikaa.
Onneksi tajusin myytin vahingollisuuden verrattain nopeasti. Nykyisin lähden keikan jälkeen baarista aika nopeasti nukkumaan, että jaksan aamulla nousta linturetkelle. Olen sanonut useille työtarjouksille ”ei” ja keskittynyt enemmän perhe-elämään. Vitsien tulo ei ole ehtynyt, päinvastoin: kun minulla on enemmän vapaata aikaa ja hyvinvointia, minulla on myös energiaa, tilaa havainnoida ja tutkia maailmaa.
Automaation yleistyessä on selvää, että ammattien merkitys tulee muuttumaan lähiaikoina pysyvästi. Taiteilija on ehdottomasti tulevaisuuden ammatti, koska taiteilija pystyy johonkin mihin kone ei koskaan kykene: kuvaamaan ihmisyyden kokemusta työnsä kautta. Siksi taiteilijan ammattiin pyrkiminen on kannatettava idea.
Mutta jos nuoria aiotaan ohjata luomisen polulle, siitä täytyy myös tehdä mahdollisimman turvallinen. Ja siksi itsensä pirstomista glorifoivat myytit tulee purkaa ja hävittää.
Sen sijaan, että ihannoimme Jimi Hendrixin kuolemaa 27-vuotiaana osana rockin mytologiaa, voisimme pohtia, mitä kaikkea hienoa Hendrix olisi vielä ehtinyt tehdä, jos hän ei olisi tuhonnut itseään.
Kirjoittaja on oululainen stand up -koomikko, jonka elämässä kovinta dekadenssia edustaa kolmen munkin sarjasyönti.