Keskiaika on muodissa. Syksyllä julkaistavassa teoksessaan nuorempi keskiaikatutkija, dosentti Tuomas Heikkilä pohtii varhaisimman suomalaiseksi mielletyn kertomuksen, piispa Henrikin ja Lallin kohtaamisen todenperäisyyttä. Tutkijan mukaan kyseessä on myytti. Kirjallisia lähteitä ei löydy edes Vatikaanin arkistoista. Köyliönjärven jäälle surmatun kirkonmiehen kohtaloon sitoutuneet kotiseutuvaikuttajat kiirehtivät torjumaan tulkinnan, kun kirjasta tihkui julkisuuteen tietoja. Nousiaisissa järjestäytyi kansanliike ja kapinahenkeä lietsottiin muuallakin.
Legenda herätti vahvoja tunteita. Se kosketti kansallisen identiteetin pyhään ytimeen. Keskustelu ilmensi kiinnostusta historiallisen muistin ja myyttien merkitykseen. Ne liittyvät kansallisvaltioiden muodostumiseen, joka lähti liikkeelle Ranskan vallankumouksesta. Kansojen vapaudenkaipuulle haettiin tuolloin tukea menneisyydestä. Arkeologia ja historia auttoivat jäsentämään nuoria kansallis-poliittisia identiteettejä. Ilmiö kosketti myös Euroopan periferioita, kuten Suomea.
Berliinin Historiallisen Museon taannoinen Mythen der Nationen -näyttely osoitti, kuinka syvällisesti 1800-luvulla luodut historiamyytit edelleen säätelevät omakuvaamme. Tarinoita ja myyttisiä hahmoja käytetään tiedostetusti tai tiedostamatta valtioiden ulko- ja sisäpolitiikassa.
Samat elementit ovat siirtyneet kansakunnalta toiselle. Myyteihin kietoutuu viisi tasoa: kertomus kansallisesta alkuperästä, myyttinen henkilöitymä, kaipuu vapauteen, uskon voima ja yhteisöllinen kokemus sodasta, erityisesti vuosilta 1939-45.
Kaikissa maissa vahvistui 1800-luvulla alkuperämyytti. Kalevalan kaltaiset kansalliseepokset olivat tärkeitä. Niiden avulla rakennettiin kulttuurista jatkuvuutta. Kuvataide, erityisesti historiamaalaus, antoi visuaalisen hahmon todellisille ja myyttisille tarinoille. Teatteri ja ooppera toivat kertomukset näyttämölle. Kuvataulut, oppikirjat, runot ja laulut välittivät samaa viestiä kouluissa.
Kansakunnat henkilöityvät. Myyttisten naishahmojen (Germania, Ranskan Marianne, äiti-Venäjä, Suomi-neito, Svea-mamma jne.) rinnalle nousivat perustajaisät, vapaustaistelijat tai hyvät hallitsijat. Myyttisiin henkilöihin liitettiin todentuntua kuten piispa Henrikiin ja Lalliin. Tai todelliset henkilöt saivat myyttisiä ulottuvuuksia. Ranskassa EU-perustuslain vastustajat marssivat Jeanne d'Arc -pyhimystä esittävän julisteen alla. Orléansin neitsyt kelpasi jälleen patrioottiseksi symboliksi - olihan neito jo vuonna 1429 auttanut Ranskaa vapautumaan englantilaismiehityksestä!
Karkeasti ottaen kuningaskunnissa samastutaan toisenlaisiin kertomuksiin kuin tasavalloissa. Iso-Britannialla, Venäjällä, Ranskalla, Alankomailla ja Ruotsilla on suurvaltamenneisyys ja vaistomainen tapa toimia sen mukaisesti. Pienet naapurimaat joutuvat myötäilemään suurten liikkeitä. Vapaustaistelut ovat eurooppalaisten myyttien keskeistä aineistoa. Yhdysvalloista Ranskan, Belgian, Puolan, Unkarin ja Baltian maiden kautta Suomeen kulkee sama kertomus noususta esivaltaa, sortajaa tai alistajaa vastaan. Itsenäisyys on vapauden kruunu.
Euroopan jako kahteen valtapiiriin, katoliseen ja protestanttiseen, läpäisee syvästi omakuvaamme. Kansalliseen vapausmyyttiin liittyi usein uskonnollinen aspekti. Sillä motivoitiin "hyvän" voitto: uskonpuhdistus vapautti valtiorakentamiseen Ruotsissa ja Tanskassa; Luther ja Pohjois-Saksa symboloivat uudistusta taantumuksellista Rooman paavia vastaan; protestanttinen Alankomaa nousi katolista Espanjaa vastaan; Wien ja Itävalta torjuivat turkkilaisten etenemisen; Kreikka vapautui ja itsenäistyi ottomaanien ikeestä jne.
Toinen maailmansota muutti Eurooppaa ja vaikutti kansakuntien historiakirjoitukseen. Voitto natsi-Saksasta on tarinan ydin niin idässä kuin lännessä. Sodan päättymisen päivästä tai saksalaisten miehityksestä vapautumisen päivästä on monissa maissa tehty kansallispäivään vertautuva muistopäivä. Historiakulttuuriin nousi vastarintaliikkeen ihannoiminen. Sota nosti esiin uusia myyttisiä sankareita, valtiomiehiä ja sotapäälliköitä, sankarivainajia tai joukkoteurastuksissa kuolleita tavallisia sodan uhreja.
Sodan kertomus isänmaallistui. Se lääkitsi taisteluhaavoja. Vasta viime vuosina sodasta on tehty universaalikertomusta, jossa korostuu sota-ajan traumaattisuus. Myyttisiä ulottuvuuksia ovat saaneet keskitysleirit ja juutalaisten tuhoaminen. Maailma tuli toki tietoiseksi leireistä jo heti sodan päätyttyä, mutta nyt asiasta on tullut poliittisen omatunnon mittari. Juutalaisten kohtalosta on tehty 1900-luvun nollapiste. Siihen peilataan tumman vuosisadan kehitystä edelleen, muistomerkein ja näyttelyin, elokuvin ja kirjoin.
Jokaisella kansakunnalla on myyttinen tähtihetkensä historiassa. Kreikalle ja Italialle riittää, että ne ovat eurooppalaisen kulttuurin perusta. Espanja ja Portugali olivat globaalin keskellä 1400- ja 1500-luvulla. Alankomaissa vedotaan yhä 1600-luvun eli "kultaisen vuosisadan" menestystarinaan. Samoin on Ruotsissa ja Ranskassa. Venäjän nousu alkoi 1700-luvulla. Saksa palaa toistuvasti 1800-luvun yhdistymiseen. Englanti rakensi menestyksensä siirtomaaimperiumin varaan. Nykyään Britannia pohjaa monikulttuuriseen omakuvaan, kuten Lontoon terrori-iskujen jälkipelissä on korostettu. Suomessa puhutaan edelleen talvisodan hengestä.
Myyttisiä neitsyitä ja piispoja siis tarvitaan, kun pohditaan historian avulla nykyistä omakuvaa. Oman ja muiden maiden myyttien tunteminen on kiehtovaa. Valtiomiestaidon keskiössä on aina ollut historian ymmärtäminen. "Kansakuntien henki" ja myytit voivat olla vahvoja poliittisia voimia, Euroopassa etenkin kriisien kynnyksellä.