Vaatimusten virta yhteiskunnan kehittämiseksi pulppuaa pintaan jälleen sieltä sun täältä. Etujärjestöt ja vaikuttamisen ammattilaiset eli lobbarit listoineen ovat rikkoneet jäätä etunenässä. On helppo ennustaa, että vauhti kiihtyy lähiviikkoina ryöpyksi kuin vanhanpojan pakkomielle tai Pohjanmaan joet kevättulvissa. Pian julkisuuden valtaavat puolueiden äänekkäimmät.
On siis tulossa vaalit, jotka purkavat neljän vuoden patoutumia.
Jokainen yrittää hallita talouspuhetta, jonka toistelu kuulostaa pyhältä liturgialta. Kaikki latelevat talouden termejä ikään kuin muuta kieltä ihmiselämän kuvaamiseen ei olisi olemassakaan.
Taloustiede tuntuu ottaneen ylivallan yhteiskunnan ohjaksissa. Talouspuhe ymmärtää ihmisen kummallisena paperinukkena, joka sätkii tarjousten perään, kun jokin kauppaketju ilmoittaa halpuuttaneensa säilykkeiden hintoja pyrkiäkseen tosiasiassa vain parantamaan katettaan.
Puheenaiheet näyttävät myös kiertyvän säännönmukaisesti rahapulaan, jota perustellaan numeroilla ja johon ainoa lääke löydetään leikkauksista. Terveyspalveluja ei ymmärretä sijoituksena yhteiskunnan tulevaisuuteen vaan kulueränä, johon ei katsota enää olevan varaa.
Mutta tuskin raha maailmasta on mihinkään kadonnut. Jossakin se lymyää kuin tuli, jonka olemusta esimerkiksi Veikko Huovisen luoma hahmo Konsta Pylkkänen mietiskeli.
Brittiläinen avustusjärjestö Oxfam julkisti äsken laskelmiaan, joiden mukaan rikkain prosentti maailman ihmisistä omistaa pian puolet kaikesta maailman omaisuudesta. Ero rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa koko ajan. Järjestön mielestä tämmöinen kasvu on maailman suurin turvallisuusuhka.
Tammikuun pysäyttävin ulostulo kotimaisessa julkisessa keskustelussa oli Jari Ehrnroothin kirja ”Toivon tarkoitus” ja siihen liittyneet haastattelut. Ehrnrooth (syntynyt 1959 Ilomantsissa) on kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti sekä kirjailija, joka lähestyy ihmisen elämää raikkaasta näkökulmasta.
Kirjassaan Jari Ehrnrooth tarttuu hyvinvoinnin retoriikkaan eli hyvinvointiin liittyvään puhetapaan – eduskuntavaalien alla ajankohtaiseen aiheeseen. Hänestä hyvinvoinnista on tullut minäkeskeinen, lattea itseisarvo, joka pinnallistaa onnellisuuden rahan ja tavaran haalimiseen sekä nautintojen ja voittamisen palvontaan. Tuotteet ja tuotemerkit vangitsevat kuluttajan alkukantaisiin riippuvuuksiin.
Helsingin Sanomien (10.1.) haastattelussa kysytään, miltä kuulostaisi, jos pääministeri Alexander Stubb tai valtiovarainministeri Antti Rinne sanoisi, että ”jokaiselle on taattava mahdollisuus sivistyä, kehittää itseään ja tavoitella totuutta, kauneutta ja hyvyyttä ihmisyyden aatteen edistämiseksi”.
Ehrnrooth väittää, että hyvinvointi ilman sivistystä ja moraalia ei ole muuta kuin primitiivistä eli alkukantaista hyvää oloa.
Kulttuurihistorioitsija määrittelee nykymenon nollatilaksi, jolla on pitkät historialliset juuret. Hänen mielestään maailmansodat, kommunismi, kansallissosialismi ja kansanmurhat 1900-luvulla mursivat ihmisyyden arvokkaan perinnön.
Oulun yliopistolla järjestetään tänään perjantaina politiikan arvoseminaari, johon osallistuvat suurimpien puolueiden johtajat. Kuunnellaanpas tarkasti, vaihteleeko esimerkiksi puoluejohtajien ihmiskäsitys.
Miten Arhinmäki, Niinistö, Rinne, Sipilä, Soini tai Stubb määrittelevät arvokkaan elämän? Mitä he ajattelevat sivistyksestä?
Erityisen kiinnostavaa on, miten päälliköt mahdollistaisivat kansalaisten henkisen kasvun. Millainen politiikka heidän mielestään edistäisi totuutta, kauneutta, hyvyyttä tai oikeamielisyyttä ja myötätuntoa, jotka ovat ihmisen erityistä ydinosaamista parhaimmillaan?
Kolumni