Vakiinnutettuaan suomalaisen modernismin Paavo Haavikko ryhtyi 70-luvulla arvioimaan uudelleen kansallista projektia omaperäisellä historiatulkinnallaan Kansakunnan linja (1977) ja ennen kaikkea hyödyntämään Kalevala-aineistoa.
Sen tuloksia ovat Johanna Pentikäisen tutkimat runoelmat Kaksikymmentä ja yksi (1974), Rauta-aika ja Kullervon tarina (molemmat 1982). Kaksi jälkimmäistä liittyvät Rauta-aika -nimiseen, Kalle Holmbergin ohjaamaan televisiofilmiin, joka esitettiin samana vuonna.
Haavikko ei ollut yksin hyödyntämässä Kalevalaa. 1970-luku herätti eepoksen ja sen ympärille kootun kansanperinteen kukoistukseen sekä taistolaisten että Marjatta Väänäsen johtamien kepulaisten piirissä. Kukin tulkitsi perinnettä omiin tarpeisiinsa, niin Haavikkokin.
Hänen tulkintansa perustuu tuotannossa jo alusta pitäen näkyvään painotukseen, jonka mukaan historian käyttövoimana on raha. Ja koska sen liikkeellä ei ole loppua muttei suuntaakaan, historiassa ei ole edistystä, vaan ikiaikaiset kehityskulut palaavat aina alkuasetelmaan. Alkaa uusi rahan sykli.
Haavikko edustaa omaperäistä muunnelmaa kreikkalaisten luonnonfilosofien ja runoilija Hesiodoksen jo 700-luvulla ennen ajanlaskuamme kehittämästä ikuisen paluun myytistä. Tunnetuimmat sitä hyödyntäneet klassikkokirjailijat ovat Friedrich Nietzsche ja James Joyce. Haavikko poikkeaa heistä siinä, että syklisyys ei palauta alkutilannetta, vaan aina mennään huonompaan suuntaan, "kulta vaihtuu rautaan". Historia on kulkua kohti kaaosta ja tuhoa.
Suomen parhaan kirjailijan syyt luoda Kalevala-versionsa ovat ilmeiset. Rauta-ajan alkulehdellä hän kehottaa unohtamaan entisen eepoksen. Kansallinen mytologia oli dekonstruoitava, purettava, muttei tyhjiin, vaan sille oli annettava uusi, harhaluuloton sisältö. Pentikäisen mukaan vasta modernismi pystyi irtautumaan luutuneista tulkinnoista, joihin romantiikka ja realismi eivät olleet kyenneet, vaan urautuneet entisiin uomiin.
Kirjailija ryhtyi Väinämöiseksi "Harald Pitkäikäisen" (UKK) hallituskauden loppuessa ja Suomen olemuksellisesti muuttuessa. Rahan liikkeitä sijoittajanakin seuraava Haavikko näki ajoissa siirtymän myöhäiskapitalismiin, kasinotalouteen, itsekkyyden etiikkaan ja menestyksen teologiaan.
Nykyisessä post-Suomessa tämä voi jo tuntua oudolta. Elämme viisaan Louhen paimentamasssa, jatkuvassa muutostilassa olevassa maassa, jota Väinämöinen ei pysty enää tulkitsemaan, vain äreästi ironisoimaan. Näin Haavikko tekee Mauno Saaren luotsaamassa radion Vanhat parrat -keskustelusarjassa.
Tuhon ekologi Pentti Linkola ja Haavikko antavat yksissä tuumin kyytiä Suomelle ja maailmalle.
Ainakin yksi yhteinen piirre vanhalla Kalevalalla ja uudella media-ajalla on: Pohjolan tyttäret uhrataan. Niin kuin Kullervo syötti pedoilla Ilmarisen emännän ja seppä muutti toisen tyttären lokiksi, niin tuhottiin Anneli Jäätteenmäen kuningattaren tie, vaikka hän oli poseerannut käsi kädessä Louhen kanssa.
Tähän nähden on korkea aika, että Haavikon kalevalamyyttiset runoelmat tulkitaan perusteellisesti sekä liittymäkohdiltaan eepokseen että itsenäisinä teoksina, jotka puhuvat tästä ajasta. Johanna Pentikäinen tuottaa perusteellista ja laittamatonta jälkeä, ja hänen teoksensa siirtyy Haavikon opusten korvaamattomaksi tulkitsijaksi.
Mutta kun tutkija koettaa Haavikon matkassa purkaa myyttejä, ainakin yksi niistä jäljentyy taas kerran. Pentikäisen mukaan Kalevala on vain Lönnrotin kokoama. Kajaanin mies sommitteli kyllä eepoksen alusta loppuun. Kansanrunoilla oli vain materiaalin asema, ja runoilija käytti sitä ideologiansa mukaan Suomea tehdessään.
Runoelmassa Kaksikymmentä ja yksi uiskollinen suomalaisia ja karjalaisia miehiä soutaa "Pohjaan", joka ei perikäsityksen mukaisesti sijaitse pohjoisessa, vaan etelässä. Se on Konstantinopoli, jonka keisarinpalatsin aarrekammiossa on Sampo. Se on siis Bysantin pankki, joka jyskii rahaa valtakuntaan. Se ryöstetään mutta menetetään pakomatkalla Välimereen, jolloin miehet lähtevät etsimään Niilin lähteitä, ikuisen elämän antajaa. Heidän jälkeläisensä palaavat parinsadan vuoden kuluttua huonontuneeseen Suomeen köyhempinä kuin esi-isät viikinkiretkelleen lähtivät.
Rauta-ajassa Sampo-idea on sama: Ilmari takoo Louhelle väärää rahaa tekevän koneen. Haavikko on sikäli oikeilla jäljillä, että arkeologit ovat löytäneet Suomesta väärennettyjä arabirahoja ja muita kolikoita. Nykyään Pohjola on tietysti Brysselissä, Sampo komission kammareissa, Naton naulavuotehissa.
Haavikon Sampo-ratkaisu on vähintään yhtä hyvä kuin muut yli sata ehdotelmaa. Mutta jos seurataan sanan etymologiaa, merkitysjohdinta, se on maailmanpylvään, sampaan pienoismalli, jolla on uskonnollinen merkitys. Pentikäinen muistuttaa, että häveliäs Lönnrot ei uskaltanut joidenkin runotoisintojen mukaisesti viedä prosessia loppuun: Louhi viettää vaskisessa vuoressa pyhät häänsä tuon suuren maailmansiittimen kanssa.
Kalevala on optimistinen uuden kulta-ajan lupaus; ei romanttinen, vaan uushumanistinen eepos jolla Suomea luotiin. Rauta-aika on häviäjien teos, jossa Suomi-myytti purkautuu.
Televisioversion ikimuistettavassa loppukuvassa Väinö ja Ilmari istuvat nääntyneinä seinustalla kevättalven vettä lirisevän räystään alla. Seppä nousee mennen pajaansa kuolemaan. Mutta "ei se huono elämä ollut, kaiken se otti minkä antoikin".
Johanna Pentikäisen tutkimus uudistaa suomalaista akateemista jäykkäkouristusta siinä, että väitöskirja painetaan vasta nyt, vaikka väitöstilaisuus oli lokakuussa 2002.
Tähän asti ainakin humanistisissa tieteissä painettu väitöskirja on ollut ehdoton edellytys. Tässä ollaan siirrytty suuren maailman käytäntöön: väitöskirja painetaan myöhemmin, jos ollenkaan väitösprosessin antamin osviitoin parannettuna.
Pentikäisen tyyli on varsin luettavaa, vaikka varsinaiseen "iloiseen tieteeseen" hän ei ole uskaltautunut kiehtovasta tutkimuskohteesta ja ilmaisemastaan halusta huolimatta. Niin kuin opinnäytteissä aina, huomautettavaakin on.
Kirjoittaja on rakastunut tyhjään sanaan "lähtökohtaisesti", ja lausesidostus ontuu paikoitellen. Huonon gradun tapaan lähdeluettelo on puutteellinen.
Runsaassa liiteosastossa tutkija vertailee Rauta-ajan ja Kullervon tarinan juonta Kalevalan uuden laitoksen (1849) vastaaviin tapahtumiin erojen ja yhtäläisyyksien tarkentamiseksi.
Lopussa on ote Haavikon haastattelusta 5.3.2003. Kirjailija vastailee oraakkelimaisen ympäripyöreästi.
Pentikäisen kysymykseen Kullervon tarinan aineksista Haavikko epäröi: "Mä en muista enää, onks siinä semmonen?" ja "En mä osaa sanoa mistä ne...". Juuri tämän verran kirjailijahaastattelut yleensä antavat.