Sosiaalisen median viidakoissa on viime aikoina kiertänyt parikin hyvin kepeää haastetta. Toisessa levitetään kuvia arjesta, toisessa kuvia sadasta onnen päivästä.
Tällaiset viattomat kuvahaasteet ovat toki kivaa arjen viihdettä. Kukapa ei haluaisi nähdä kuvia kaverinsa kukkivasta kukkapenkistä tai juuri valmistuneista sämpylöistä.
Nehän ovat juuri sitä mukavaa arkea, jota moderni nettiajan ihminen haluaa jakaa mahdollisimman pian ja mahdollisimman monen ihmisen kanssa.
Näiden tarkasti valittujen arki- ja onnikuvien valtavassa virrassa liikkui jokunen viikko sitten teksti, jonka ydin jäi poikkeuksellisesti elämään vielä lukemisen jälkeenkin.
Kyse on Väestöliiton erityisasiantuntijan Maaret Kallion tekstistä, joka oli otsikoitu: ”Minulla on asenneongelma”.
Enpä muista milloin olisin lukenut yhtä järkevää ja jalat maassa olevaa tekstiä elämänhallinnasta, onnen tavoittelusta ja ihmisen tarpeesta hokea, miten ihmisen onnellisuus ja menestys ovat vain omasta asenteesta kiinni.
Sen sijaan aivan liian monta tyhjää ja mitäänsanomatonta kirjoitusta onnesta ja sen (pakko)tavoittelusta olen lukenut. Ja voi, miten usein näillä onnen-apostoleilla on paha ylhäältäpäin katsomisen tapa ja ylevä sekä salakavala muiden neuvomisvietti.
Kirjoituksessaan Kallio muistutti erittäin terävästi siitä, että elämässä kaikki ei todellakaan ole kiinni asenteesta. Kallion mukaan ajassamme on asenneongelma, joka juhlii kovuutta, täydellisyyttä ja huippuonnellisuutta.
Enpä voisi olla enempää samaa mieltä.
Mikään asenne ei poista taloudellisia vaikeuksia, ei työttömyyttä eikä paranna sairauksia.
Ihmisen oma asenne auttaa oikeastaan vain siinä, jääkö makaamaan tuleen vai pinnisteleekö siltikin eteenpäin – vaikka hampaat irvessä, sen suurempaa onnea ja iloa tuntematta.
Silloin ihmisen oma asenne tiivistynee vain tietoon, että jotain on tehtävä, jotta elämä jatkuu.
Parhaimmillaan oikeanlainen asenne voi antaa järkevät mittasuhteet oman elämän eri tilanteille, mutta rikkimenneitä asioita asenne ei korjaa.
Se on asenteesta kiinni -ajatteluun liittyy myös ajatus siitä, että ihminen on oman onnensa seppä.
Että ihminen voisi omalla ajatuksellaan kääntää vaikeudet voitoksi ja normaaliin elämään kuuluvan surun ja harmauden riemukkaaksi voittokulkueeksi.
Siinäpä sitä onkin ehkä kaksi vastenmielisintä teesiä, joita ihmisille uskotellaan.
Mutta ei, älkää käsittäkö minua väärin. En minä epäonnea ja kärsimystä toivo.
Ei kenenkään tarvitse elää jatkuvassa ketutuksessa ja jatkuvien vaikeuksien keskellä elääkseen jotenkin todempaa tai vahvempaa elämää.
Kärsimys ei jalosta ihmistä, mutta ei sitä tee jatkuva onnellisuuden hehkutuskaan.
Näissä onnellisuuden pakkotalkoissa sitä jää miettimään minne unohdettiin kipeät, mutta kasvattavat ja elämään kuuluvat vaikeudet ja kaudet, jolloin asiat eivät olleetkaan niin hyvin.
Onko käymässä niin onnettomasti, että tässä ajassa unohdetaan täysin se, miten tärkeää vaikeista ja kipeistä asioista puhuminen oikeasti on? Että aina ei tarvitse olla onnellinen eikä aina tarvitse mennä hyvin ja nämäkin saa sanoa ääneen.
Runoilija Eino Leinon vanha säe Kell’ onni on, se onnen kätkeköön, kuvaa hienosti koko onnellisuuden haurasta olemusta. Usein onni on pelkkä ohikiitävä hetki arjen keskellä.
Niin nopea, että sen tajuaa vasta kun koko hetki on mennyt menojaan.
Eikä se ihmisen onnellisuus synny omasta asenteesta tai maanisesti voimalauseita toistellen. Onnellisuuteen jos mihin tarvitaan ylä- ja alamäkiä, mutta vielä enemmän rinnalla kulkevia reiluja ystäviä.
Kolumni