Rakas Oulu, kun luet tätä, olen jo lähtenyt.
Tätähän se meidän suhteemme oli aina: minä uhkasin, ettei se näe enää seuraavaa talvea ja sinä kannoit eteeni uusia, kauniita asioita, jotka saivat minut jäämään vielä vuodeksi, uudeksi vuodeksi ja taas vuodeksi.
En koskaan halunnut suhteeseen kanssasi, mutta sinä olit melko taitava ylipuhumaan. Ja kun kaksikymppisenä etsin syliä johon tulla, olit ainoa, joka toivotti tervetulleeksi luokseen opiskelemaan.
Sinussa on niin paljon kaunista. Joku sanoi joskus, että olet mielentila, se on totta.
Missään muualla en ole kuullut kaupan kassan kuittailevan asiakkaalle päin naamaa ja asiakkaan vastaavan siihen niin, että kohtaamisesta huokuu lämpö.
Missään muualla en ole kohdannut kantakahvilaa, jossa paitsi muistetaan tilaukset, myös yllätetään syntymäpäivänä ja josta viedään vapaapäivänä seikkailulle leiskuvan oranssilla museoautolla. Muualla ihmiset kaatavat kahvin ja sanovat kiitos käynnistä.
Sinut on tehty upeista ja avoimista ihmisistä, oudoista kohtaamisista ja ystävällisyydestä. Olet seikkailu ja kesäisin upea, niin upea, että puistoja ja jokisuistoa samotessa pääsee itku.
Toisaalta osaat myös olla aivan hirveä. Talvesi on niin pimeä ja ankara, että tekisi mieli vain maata peiton alla juomassa viiniä.
Ja kanssasi eläminen merkitsee sitä, että asuu kaukana kaikesta, ystävistä, matkakohteista, maailmasta.
Olet löytänyt kotisi Pohjois-Pohjanmaan laajoilta lakeuksilta, josta kolmensadan kilometrin säteellä ei ole oikeastaan mitään. Se on ihan okei, vaikka välillä tunnutkin kuvittelevan olevasi maailman napa. Se ahdistaa.
Etkä aina ihan elä tässä päivässä, vaan haikailet yhä tervan ja Nokian suuruuden aikoja. Niitä päiviä et saa takaisin, joten kääntäisit katseesi eteenpäin.
Suhteemme alussa olin aikamoinen räkänokka. Kymmenessä vuodessa kasvatit minusta toimittajan, tanssijan ja ainakin hieman kypsemmän ihmisen, sanotaan vaikka medium plussan.
Annoit niiden vuosien aikana enemmän kuin saatoin sinulta toivoa, mutta en usko, että voit tarjota enempää. Tämä saattaa kuulostaa sinusta hassulta, joten annahan, kun selitän.
Vaikka olet Suomen viidenneksi suurin, sinulla on silti maalaiskaupungin sydän. Loput sisuskaluistasi on vain omakotialuetta omakotialueen perään.
Ihmiselle, joka haluaa asettua aloilleen, rakentaa kodin ja kasvattaa perheen, sinä olet täydellinen turvasatama. Minuun onnistuit kuitenkin sytyttämään seikkailun kipinän, jonka perässä lennän nyt pois. Me kasvoimme erillemme.
Jos olen muuttunut suhteemme aikana, niin olet sinäkin.
Rakennat itseäsi uudelleen ennätysvauhtia. Se tuo sydämeesi lisää elämää, mutta samalla tuhoaa sitä maisemaa, joka tekee sinusta sinut. Sitä on surullista katsoa.
Sinulla on meneillään kasvun vuosikymmen, mutta en voi ennustaa sinulle kovin valoisaa tulevaisuutta. Pohjois-Suomi on verisuonesi, joka pumppaa sinuun elämää. Kun nuoret sieltä loppuvat, loppuu sinunkin kasvusi. Viivähdät jonkin aikaa täydessä mitassasi, mutta sitten alat painua kasaan – niin kuin meille kaikille käy ikääntyessämme.
Toivon tuon ennustukseni olevan väärä ja toivotan sinulle kaikkea hyvää. Ehkä me kohtaamme joskus vuosien jälkeen. Kuka ties huomaamme silloin, että meillä on jälleen toisillemme jotain annettavaa, ja kasvamme uudelleen yhteen.
Mutta nyt, jää hyvästi, rakas.