Kohta vuosi on Suomessa eletty Henna Virkkusen läpi viemää yliopistolakia ja muutosten ääriviivat alkavat hahmottua. Tosin yliopistouudistuksen siemenet kylvettiin jo Antti Kalliomäen ollessa opetusministerinä ja mukana matkan varrella on ollut monenlaista neuvostoa ja valtuuskuntaa ministeriön virkamiehistä puhumattakaan.
Ja vapauden tuulet ovat alkaneet puhaltaa. Yliopistojen rehtorit ovat korostaneet autonomiansa lisääntymistä, kun enää ei tarvitse olla valtion tilivirastona. Rahaakin voi vapaasti kerätä maailman turuilta ja siinä yhteydessä päästä keskusteluyhteyteen isojen poikien ja nimihenkilöiden kanssa, joiden sitten odotetaan näyttävän esimerkkiä köyhemmille lahjoittajille.
Kerjuukampanjoissa korostetaan elinkeinoelämän, ympäröivän yhteiskunnan ja yliopiston yhteisiä intressejä -- kaikkihan me olemme samassa veneessä. Ja henkilökunnan pitää osoittaa sitoutumistaan työnantajaansa tekemällä lahjoituksia palkkarahoistaan. Suuret firmat tosin sitouttavat johtoaan ja työntekijöitään päinvastaisin keinoin eli maksamalla optioita ja kannustusrahoja.
Yliopistojen hallinto puolestaan pusertaa strategioita, tavoitteita, arviointeja ja laatu- sekä työaikajärjestelmiä, joilla tutkimusta ja opetusta pyritään ohjailemaan. Kaiken maailman raportointiin kuluu kohta enemmän aikaa kuin itse työn tekemiseen. Pessimistisimmät ovatkin jo lausuneet hyvästejään tieteen ja tutkimuksen vapaudelle, jonka sentään pitäisi olla jonkinlaisessa perustuslainkin suojeluksessa.
Suomen Akatemian pääjohtajakin Markku Mattila kiinnitti syyskuussa pidetyssä seminaarissa huomiota haettavan tutkimusrahoituksen työläyteen ja byrokraattisuuteen todetessaan, että tämän takia parhaat tutkijat jättävät kokonaan hakematta EU:n tutkimusrahoitusta.
Kaikki eivät myöskään pidä yliopistojen itsekehuisesta amerikkalaistyylisestä retoriikasta. Superlatiivit eivät tahdo riittää, kun jokainen on korkeatasoinen ja alansa huippu sekä sitoutunut yhteisöllisyyteen ja yhteiskunnan vuorovaikutukseen, jos ei nyt koko maailman kanssa, niin ainakin niin pitkälle kuin maakuntarajaa riittää.
Mutta, kun yliopistopapereista kuorii joutavanpäiväisen hypetyksen, alta alkaa paljastua todellisia rakenteellisia muutoksia, jotka merkitsevät paitsi liikkuvuuden lisääntymistä myös pienten oppiaineiden kuolemaa ja uudenlaista polarisoitumista. Huolimatta siitä, että virallisesti vakuutetaan yliopistojen pysyvän tiedeyliopistoina ja tutkinnoiltaan tasalaatuisina, rakenteellinen kehitys todennäköisesti johtaa siihen, että joistakin yliopistoista tulee lähinnä ammattikorkeakouluja muistuttavia opetusyliopistoja ja toisista tiedeyliopistoja.
Tämä on mahdollista varsinkin, jos tutkintojen Bologna-malli todenteolla pannaan täytäntöön ja kandidaattitutkinnon jälkeiset maisterikoulut muuttuvat osittain englanninkielisiksi ja niihin tulevat erilliset haut, jolloin myös ulkomaiset opiskelijat alkavat pyrkiä niihin.
Näinhän on tapahtunut jo esimerkiksi kauppatieteissä Tampereen yliopistossa, jonka englanninkieliseen maisteriohjelmaan pyrki lukuisia ulkomaalaisia. Ohjelmiin on otettu myös duaalimallin vastaisesti opiskelijoita ammattikorkeakouluista, samoin kuin Kuvataideakatemiankin maisteriohjelmiin. Kaksiraiteinen duaalimalli, eli yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen erottaminen tieteen ja käytännön perusteella toisistaan, ei pienessä maassa ja kaikilla aloilla olekaan perusteltua.
Englanti puolestaan on tällä hetkellä tieteen yleinen kieli lingua franca, minkä vuoksi on ymmärrettävää, että tohtorikoulutus useilla aloilla tapahtuu jo nyt englanniksi. Tässä suhteessa oikeustiede Suomessa on toistaiseksi vielä ollut turvassa tai paitsiossa, sillä tutkimuksia on julkaistu englanniksi eri tieteenaloista vähiten.
Mutta muutoin amerikkalaisuus yksityisen rahan muodossa näkyy oikeustieteessä varsinkin Helsingissä, jossa professorikunta lukumääräisesti on pysynyt samana, noin neljässäkymmenessä, mutta rahoittajat muuttuneet. Kuuden professuurin rahoituksen taustalta paljastuvat sellaiset firmat kuin Nordea, Nokia, Fortum ja Oy Veikkaus Ab sekä viimeisimpänä Kela, jonka lahjoituksen jälkeen perustettuun sosiaalioikeuden professuuriin kaavaillaan Pentti Arajärveä.
On kaunista uskoa tieteen vapauteen, mutta on helppoa myös ymmärtää niitä, joiden mielestä tieteen uskottavuus kärsii arvosidonnaisilla aloilla, jos rahoittajat pääsevät sanelemaan tutkimuksen suuntautumista, vaikkeivät yksittäiset professorit laulaisikaan niiden lauluja, joiden leipää syövät.
Helsingin oikeustieteellinen tiedekunta on 2000-luvulla reipastunut paitsi rahanhankinnassa myös tohtorituotannossa, jossa se on omaa luokkaansa muihin pohjoismaisiin tiedekuntiin verrattuna. Helsingissä tulee oikeustieteen tohtoreita kolme kertaa enemmän kuin Turusta ja Rovaniemeltä. Paljon parjatuista pääsykoekirjoista saaduilla rahoilla palkataan neljä tohtorikoulutettavaa.
Tosin nuorten tohtoreiden tilanne ei ole tänä päivänä kadehdittava. Takana ovat ne ajat, jolloin oikeustieteessäkin uusista tohtoreista pidettiin hyvää huolta. Odottamassa oli vähintään apulaisprofessuuri, lainsäädäntöneuvoksen pesti ministeriössä tai korkein oikeus. Huonoimmassa tapauksessa nykypäivänä käytännön työkokemusta vailla olevaa tohtoria odottaa apuraharuljanssi ja epävarma pätkätyö.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rikosoikeuden professori.