Ihmiset valittavat työelämän menneen ihan mahdottomaksi. Sanotaan elettävän aikaa, jossa jatkuva muutos on ainoa pysyvä tila. Hullunmyllyn keskellä moni kokee ahdistusta. Toiset kestävät, toiset eivät. Pahoinvointi lisääntyy. Se heijastuu laajalle ympäristöön.
Suomalaisten rakastama edesmennyt virolainen oopperalaulaja Georg Ots lauloi aikoinaan, muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan. Ihme on, ellei ihminen muutu, jos vertaa elämän sykettä tänä päivänä parin kolmen vuosikymmenen takaiseen aikaan.
Tuntuu, että on pakko muuttua pärjätäkseen läkähdyttävässä kilpajuoksussa ja pitääkseen työnsä. Eri asia on Otsin esittämä kysymys, mihin suuntaan. Tuleeko meistä vain koneen osia koko maailman kattavassa markkinamyllyssä? Tuskin, ihminen kun on muutakin kuin kone.
Neuvostoliitto yritti aikoinaan tehdä uutta ihmistä - homo sovjeticusta. Ihmistä, joka pyhittäisi elämänsä sosialismille. Neuvostoihmisen tuli olla eturivin uurastaja, joka on valmis uhraamaan itsensä muiden puolesta. Tiedämme, miten kävi: ihminen ei muuttunutkaan siihen suuntaan. Järjestelmän ihanteet elivät omaa elämäänsä ja ihmiset omaansa.
Mutta mitä tehdään meillä? Mitä muuta kuin uutta ihmistä - homo kapitalismusta, markkinatalouden sokeaa orjaa. Pyhin arvo on tuottaa aina vain lisää ja enemmän itselleen muista välittämättä. Tässäkään kokeilussa tuskin käy hyvin. Ihminen on sosiaalinen, toisesta ihmisestä riippuvainen. Tällöin ei riitä, että vain minä saan, viis muista.
Muutoksen pakon ja markkinoiden tuoman maailmankuvan pirstaloitumisen myötä ihminen on menettämässä yhteyttä historiaansa - siihen, mikä selittää oman olemassaolon tässä ja nyt. Kaupungit muuttuvat, maalaiskirkonkylät perässä. Vuosisatainen perinne pyyhitään katukuvasta, jos markkinat niin vaativat.
Kaikki muutos ei suinkaan ole pahasta. Tyydytetäänhän nyt ihmisen perustarpeet näillä main aivan eri tavalla kuin kauan sitten. Elämän ei tarvitse olla "jatkuvaa taistelua leivästä ja rapakaljasta", erään kirvesmiehen ilmaisua käyttäen.
Jatkuva muutos panee ihmisen etsimään jotain pysyvää - jotain, johon tarttua, kun ei osaa hahmottaa, mitä ympärillä oleva hullunmylly tuo tullessaan. Sitä etsitään, vaikkei ikinä löydettäisikään.
Tämä selittää pitkälti sen, että kirkko ja erilaiset uskonnolliset liikkeet ovat säilyttäneet paikkansa; niin kaukana kuin niiden väitetäänkin olevan ihmisen arjesta. Tähän perustuu myös monen kaipuu suojella merkittävä osa luontoa luonnontilaisena. Ei hyväksytä kaiken alistamista tehotaloudelle.
Vaikka ihmiset eivät välttämättä usko niihin korkeisiin voimiin, joista kirkko saarnaa, kirkon koetaan tuovan ainakin henkäyksen sukupolvien viestistä tähän aikaan. Yhtä lailla luonto liittää meidät johonkin ikään kuin tätä hetkeä suurempaan. Työväenliikkeessä eli pitkään omat tapansa, kuten vappujuhlat marsseineen. Nekään eivät heijastaneet ympärillä olevaa todellisuutta, mutta niistä ihmiset hakivat omaa paikkaansa, yhteyttä ryhmään, johon samaistua.
Markkinat saavat ihmiset juoksemaan kaiken maailman ostoparatiiseissa. Mutta moni tuntee sisällään, että elämän ilo on etsittävä jostain muualta. Yksi löytää sen toisesta ihmisestä, toinen metsästä, kolmas kirkosta. Kuka mistäkin. Yhtä kaikki, elämä on muutakin kuin kulutusta ja hetkellisten pikavoittojen tavoittelua.