Jyrki Katainen laskee tunteja virka-autonsa takapenkillä ja huojentuu jokaisella rannekellonsa vilkaisulla.
Hän ojentaa Suomen pääministerin orjantappurapäähineen seuraajalleen kokoomuksen puoluekokouksessa Lahdessa lauantaina.
Katainen jättää leikin kesken ja luopuu tehtävistään ennen määräaikaa.
Nuorekas, savolaissupliikkinen yhteiskuntatieteiden maisteri ehti johtaa kokoomusta kymmenen vuotta, kolmikymppisestä nelikymppiseksi.
Kataisen aikana kokoomus vyöryi vaalivoitosta toiseen. Onnistumisten sarjan kruunasi oman puolueen ehdokkaan Sauli Niinistön valinta Suomen presidentiksi 2012.
Menestys ei kuitenkaan jatkunut loputtomiin, vaikka siltä periaatteessa vieläkin vaikuttaa, pärjäsihän kokoomus äskeisissä eurovaaleissakin.
Pääministerikausi sattui Kataiselle lopulta pahaan saumaan. Hän oli väärässä paikassa väärään aikaan.
Vuoden 2008 finanssikriisistä alkanut taloustaantuma olisi vaatinut pääministeriltä aivan toisenlaisia johtajanotteita kuin mihin Katainen kykeni.
Ylioptimismiin taipuvaisesta pääministeristä ei löytynyt samanlaista pikkupirua ja sarvijäärää kuin kahdesta edeltäjästään vaikeina talouspulan aikoina 1990-luvulla.
Kataisen johtamismalli poikkeaa suuresti keskustan Esko Ahosta (pääministerinä 1991–95) ja demareiden Paavo Lipposesta (1995–2003), jotka puskivat päämääränsä eteen kuin siat vatukossa.
Johtajana Katainen on osaava ja nykyaikainen, mutta sellaisia taitoja ei tarvittukaan.
Hän piti yhden uransa merkittävimmistä puheista ministeriryhmän kesäkokouksessa Joensuussa elokuussa 2013. Katainen esitti kirkkaan ajatuksen poliittisen johtajuuden epätäydellisyydestä ja auktoriteettien murtumisesta.
Aho ja Lipponen eivät juuri vaivautuneet keskustelemaan, kun valitsivat kansakunnalle linjaa. Heitä on vaikea kuvitella korostamaan päättäjien herkkyyttä ihmisten yksilöllisten valintojen edessä.
Vastaavasti Kataista on mahdoton nähdä brutaalina köriläänä, joka uhkaa vetää naapurimaan pääministeriä turpaan. Ruotsin pääministeri Göran Persson on väittänyt Lipposen kerran uhitelleen hänelle siihen tapaan erään kokouksen vessatauolla.
Kataisen kuuden puolueen sekametelinippuna kesällä 2011 aloittanut hallitus ei pystynyt nopeisiin eikä edes hitaisiin rakenteellisiin uudistuksiin, joilla olisi voitu vastata karmeaan tulevaisuuteen. Niistä kyllä puhuttiin.
Hallitus näpräili päätöksiä ja ompeli paikkaa sinne toista tänne pitääkseen itsensä kasassa.
Myöhempi politiikan tutkimus tullee toteamaan Kataisen hallituksen olleen harvinaisen itseensä käpertynyt joukkio keskellä talouskurimusta. Silmät lupsahtelivat kiinni vaikka todellisuutta olisi pitänyt tarttua kraivelista.
Pääministerin väsymys ja voimattomuus olivat kansakunnan puheenaihe keväällä 2013.
Rasvatun salaman oloiselle Kataiselle voimien hiipuminen oli varmasti outo kokemus. Väsymys tipautti puheista taajaan käytetyn laatusanan ”fantastinen”.
Ensi lauantain jälkeen Katainen odottelee seesteisin mielin mitä tuleman pitää.
Kansainvälisiä näyttöhaluja uhkuvana hän saanee mukavan pätkäkomissaarin pestin Brysselistä heinäkuussa. Se olisi uuden alku.
Isompaakin voi olla luvassa, mikäli kiistely EU:n huippuvirkojen haltijoista vetäistään umpisolmuun kuten näyttää käyvän. Vaalit voittaneen EPP-ryhmittymän kärkiehdokas Jean-Claude Juncker on joutunut yllättävän kovaan vastatuuleen.
Ei olisi ihme, jos joku hoksaa komission päämajassa Berlaymont-rakennuksessa ehdottaa laihaa kompromissia.
Siihen sopisi erinomaisesti hoikka siilinjärvinen sattumakorpraali.
Katainen olisi pitkästä aikaa oikeassa paikassa oikeaan aikaan.