Oululaislähtöinen muusikko Jari Paulamäki, 41, nosti basson harteiltaan muutama vuosi sitten ja näppäilee nyt kielien sijasta kameran laukaisijaa.
"En halua sotkea tällä hetkellä musiikilla fotaamista. Musiikin jälkeen valokuvaus on ollut mun elämässä ensimmäinen asia, joka tuntuu semmoiselta, että nyt ei pelkästään leikitä", 80-luvun alussa helsinkiläistynyt Paulamäki selittää. Miehellä on jäljellä vielä yksi lukukausi valokuvausopintoja Tuusulassa.
Vaikka kamera on ollut Paulamäen instrumentti jo kolmatta vuotta, saattaa hän satunnaisesti käydä keikkailemassa esimerkiksi. Jukka Tolosen (mm. Tasavallan Presidentti ja Wigwam) kanssa.
"Sormet ei enää kestä", Paulamäki toteaa ja virnistää rupiselle peukalolleen.
Paulamäki ei koskaan kuvitellut tekevänsä mitään visuaalista. Valokuvaaminen on kuitenkin virittänyt miehen aistit uusiksi.
"Ennen elämään liittyi enemmän kuuloaistimista. Kun kuuli musaa, tuntui siltä kuin istuisi joessa ja musiikki virtaisi ympärillä. Nyt musiikki meneekin jotenkin vierestä. Nykyisin kun menen ulos, saan ihan mielettömiä kiksejä valosta. On makeaa, kun silmät ovat auenneet. Sääli ettei kaikilla ihmisillä ole aikaa huomata, mitä ympärillä tapahtuu."
Vaikka musiikki ja kuvaaminen ovat kaksi eri lajia, löytää Paulamäki niistä jotakin yhteistäkin: rytmin.
"Jos on musiikillista rytmitajua, voi sitä hyödyntää visuaalisuudessakin."
Miehen musiikkihistoriasta löytyy muun muassa rockin SM-kisojen voitto oululaisen Spidersin kokoonpanossa vuodelta 1979 sekä Kauko Röyhkää ja narttuja. Hän on myös basisoinut Liberatorsissa, Michael Monroen bändeissä ja Ballsissa. Musiikista Paulamäki ei koskaan usko pääsevänsä täysin eroon, eikä sitä haluakaan.
Tämänhetkinen musiikiton aikakausi on enemmänkin tilapäinen syrjähyppy kuvamaailmaan.
"Olen saanut tarpeekseni lavalla olosta, ja kun palaan musiikin pariin, haluan tehdä sitä eri tavalla. Olis mielenkiintoista kokeilla tehdä vaikka elokuvamusiikkia."
"Tämän päivän musiikkibisnes on mennyt niin kertakäyttöiseksi. Uudet levyt soivat viikon ja sitten niitä ei kuule enää koskaan. Ehkä leffamusiikki säilyis pitempään?"
Paulamäki on myös tullut siihen tulokseen, että vaihteeksi töitä on mukavampi tehdä yksin.
"Kyllästyin bändeissä siihen, että ensin uhrataan projektiin paljon aikaa ja kun vihdoin ollaan siinä pisteessä, että homma toimii, juttu hajoaa. Halusin löytää homman, jossa olen itse vastuussa toiminnasta."
Kuten usein musiikin filosofiassa, myös kuviensa välityksellä Paulamäki toivoo tavoittavansa ihmisiä.
"Maailmassa kaikki menee hektisemmäksi ja pinnallisemmaksi päivä päivältä. Haluan tehdä jotakin syvällisempää ja pysyvämpää."
Valokuvausta aloitellessaan Paulamäki oli varma, ettei hänestä ainakaan taidekuvaajaa tule. Työhuoneen hetekan intia-peitolle levitetyt herkät kuvat ihmisistä ja arjesta ovat kuitenkin juuri sitä.
"Taidekuvaukseen se näyttää kääntyvän. Paremmin mä istun taide- ku bisnes sceneen!"
Koulunpenkille palaaminen on Paulamäen mielestä parasta, mitä ihminen voi nelikymppisenä keksiä.
"Koulu on aina ennen ollut välttämätön paha, nyt se on tosi kivaa. Ja on tosi nastaa olla parikymppisten kanssa tekemisissä. Voisin olla iän puolesta niiden faija, mutta joskus olen varmaan luokan lapsellisin", Paulamäki virnistää.
Luokkailmapiiri riittääkin Paulamäelle kokemukseksi isähahmoilusta.
"En mä niin kaipaa omaa perhettä tai lapsia. Mulla on paljon frendejä, joilla on lapsia ja koiria, ja pääsen niiden kautta osalliseksi tuollaisista asioista. Olen varmaan sen luontoinen ihminen, ettei mua ole lapsilla siunattu. Mun tekemiset on mun vaimoja ja lapsii."