Eurooppa kuohui 20 vuotta sitten. Berliinin muurin murtumisesta marraskuussa 1989 lähti käyntiin myös kehitys, joka on muovannut Saksan ulkopoliittisia tekemisiä ja muokkaa niitä edelleen.
Yhdistynyt Saksa ja naapuri Ranska muodostivat kylmän sodan aikana ja 1990-luvun alussa Euroopan moottorin. Keski-Euroopan jättiläiset hakivat yhdentymistä.
Niiden tuuppaamana syntyi 1992 Maastrichtin sopimus, joka vuosien myötä merkitsi Euroopan unionin, yhteisvaluutta euron ja yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan näkemyksen syntymistä. Saksa haki rooliaan vahvasti Euroopan ja YK:n kautta.
Normalisointi
keskivaiheessa
Ulkopoliittisen instituutin tutkija Timo Behr sanoo, että Saksasta on yhdistymisen jälkeen tullut itseriittoisempi ulkopolitiikassa ja se ajaa entistä enemmän omia kansallisia etujaan.
"Saksassa tutkijat puhuvat normalisoinnista, kun he puhuvat tästä. Ja Saksa on nyt sen kehityksen keskivaiheessa. Vieläkään se ei kuitenkaan ole, sanoakseni, normaali eurooppalainen maa ulkopolitiikaltaan", Behr analysoi.
"Sillä näyttää edelleen olevan velvollisuuksia, jotka tekevät siitä hiukan erilaisen muihin valtioihin verrattuna", hän jatkaa.
Ei enää
käsi kädessä
Merkittävä muutos entiseen on tapahtunut sotilaspoliittisissa kysymyksissä. Saksa epäröi kauan lähettää sotilaita Saksan ulkopuolelle edes rauhanturvatehtäviin. Nyt 80 miljoonan asukkaan maa keskeltä Eurooppaa on mukana Afganistanissa ja esimerkiksi Balkanilla. Ei kuitenkaan Irakissa, joka oli 2003 eräänlainen käännekohta Saksan ja Ranskan suhteissa Yhdysvaltoihin.
Saksan ja Ranskan keskinäisetkään välit eivät enää ole kuten 1990-luvulla. Ne ovat monimutkaistuneet ja muuttuneet vähemmän läheisiksi. Taloudellisessa mielessä ne joutuvat helposti kilpailutilanteisiin. Siitä on neljännesvuosisata, kun Ranskan presidentti FrançoisMitterrand ja Saksan liittokansleri Helmut Kohl poseerasivat käsi kädessä valokuvaajille.
Kemiat
eivät kohtaa
Saksan Angela Merkel on liittokanslerina varovainen ja käytännönläheinen. Naapurin Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy esiintyy impulsiivisesti ja syttyvästi.
Kahden valtionjohtajan kemioiden erilaisuutta on pidetty yhtenä syynä siihen, etteivät Saksa ja Ranska ole viime vuosina veljeilleet yhtä näkyvästi kuin aikaisemmin.
Timo Behrin mielestä johtajien henkilökohtaiset suhteet eivät ole tärkein asia, kun puhutaan Ranskan ja Saksan suhteista.
Ranskan kiinnostus eurooppalaisiin ylikansallisiin projekteihin on vähentynyt, ja se arvostelee EU:n laajentumista. Toisaalta Saksankin asenne laajentumiseen on viilentynyt edellisen itävaiheen jälkeen.