Poliitikkojen ja median välillä vallitsee viha-rakkaus-suhde. Molemmat tarvitsevat toisiaan, mutta kumpikaan ei halua ryhtyä kaulailemaan toisiaan, ei ainakaan kiihkeästi. Vaikka terve jännite vallanpitäjien ja vallan vahtikoirien on ollut aina olemassa, suhde muuttunut vuosi vuodelta vain vaikeammaksi.
Syynä on noin 15 vuotta sitten alkanut imagopolitikoinnin vyöry Suomeen ja tiedotusvälineiden merkityksen huikea kasvu ihmisten ajankäytössä. Politiikan pääareena on ollut jo pitkään media, koska vain sillä, millaisena poliitikot näyttäytyvät julkisuudessa, on olennaista merkitystä satoihintuhansiin äänestäjiin.
Radiossa, televisiossa ja sanomalehdissä julkaistava uutinen tavoittaa parhaimmillaan lähes 90 prosenttia kaikista aikuisista vuorokaudessa. Ahkerasti tupailloissa, työväentaloilla tai rotarikokouksissa puhumalla tunkeutuu korkeintaan muutaman tuhannen ihmisen tajuntaan vuodessa.
Journalistit portinvartijoina ja poliitikot imagonrakentajina käyvät koko ajan kädenvääntöä julkisuuden hallinnasta. Poliitikot haluavat esiintyä mediassa mahdollisimman myönteisessä valossa, mutta portinvartija on tiellä. Hän ei hyväksy sitä, että häntä käytetään hyväksi imagon rakennuksessa.
Tämä ristiriita selittää osaltaan sitä, miksi viime aikoina ei ole mennyt päivääkään ilman kohua kulttuuriministeri Tanja Karpelasta, entisestä Miss Suomesta, josta Anneli Jäätteenmäki teki ministerin keväällä 2003.
Kulttuuriministerin posti on vaikea ja raskas kelle hyvänsä, joka ei ole tunnustettu kulttuuripersoona, eikä sellaisia kasva joka oksalla. Eduskunnassa ei ole ollut aikoihin monien mielestä muita mitat täyttäneitä kulttuuriministereitä kuin vasemmistoliiton taannoinen johtaja Claes Andersson, joka toimi kulttuuriministerin armoitetussa virassa 1995-1998.
Myös kirjailijat Arvo Salo, Jouko Tyyri ja Pentti Holappa kelpasivat, mutta se oli sitä aikaa, jolloin ministeriksi pääsi olematta eduskunnan jäsen. Heidät otettiin hallitukseen imupapereiksi: keräämään harmittomassa ministeriössä sympatiaa puolueilleen.
Karpelan asiantuntemuksen mittarina on käytetty pitkään tarinaa siitä, ettei hänen olohuoneessaan ole kirjahyllyä (se on makuuhuoneessa). Juttu tuo mieleen sairaanhoitaja Anna-Liisa Kasurisen, joka sai aikoinaan murskatuomion kulttuuriministerinä, koska ei tuntenut eräitä ministeriönsä tauluja.
Karpelasta on helppo sanoa, että niin makaa kuin petaa. Hän on lähtenyt omasta vapaasta tahdostaan tuuliselle paikalleen ja saa nyt maksaa siitä kohuna. Hänestä ei tullut ministeriä siksi, että hän olisi ollut paras ehdokas tehtävään. Hän ei liioin ollut virkaikänsä takia vuorossa, eikä häntä nostettu hallitukseen aluepoliittisilla perusteillakaan, joilla jaetaan aina vähintään yksi salkku joka hallituksessa.
Karpelasta leivottiin ministeri tuoreiden kasvojensa ja suuren äänimääränsä takia. Jäätteenmäki otti hänet hallitukseensa imagosyistä. Hän halusi raikastaa Karpelan avulla kuvaa keskustan ministeriryhmästä.
Keväästä 2003 lähtien on ollut selvä, että jonain päivä Karpela joutuu samanlaisen ruodinnan kohteeksi kuin edeltäjänsäkin kulttuuriministerinä. Nyt se on tapahtunut. Seura räjäytti ensin pankin julkaisemalla "uutisen" Karpelan ja Matti Vanhasen yöllisestä hotellitapaamisesta 1998 sekä puolustamalla tekoaan yleisön oikeudella saada tietää ja arvioida molempien päätöksentekokelpoisuutta. Ilta-Sanomat meni suoraan asiaan ja julisti Karpelan pätemättömäksi virkaansa.
Perjantaina Karpelan kimppuun kävi laatujulkaisu Suomen Kuvalehti, avoimesti lähteensä mainiten. Karpelasta piirtyi kuva oman edun tavoittelijana, palturin puhujana, pettäjänä ja median manipuloijana.
Karpelan kuherruskuusi kesti kauan. Ehkä kukaan ei hennonnut käydä hyeenana nuoren ja nätin untuvikkoministerin kimppuun. Hänelle annettiin aikaa näyttää kyntensä. Tunnetut romanssitkin vaikuttivat: ne johtivat journalistit ja poliitikkokollegat sivupoluille, pois työasioista.
Karpelaa arvioidaan nyt kuten kuin ketä hyvänsä kulttuuriministeriä, eikä toimittajien, poliitikkojen ja kulttuuriväen välillä ole kriittisyydessä juuri eroa.
Karpela-kohu on saavuttanut jo naurettavat mittasuhteet. Ministeri listasi härnättynä peräti 27 virhettä lehtijutuista. Onko sellainen pilkun viilaus ministerin arvon mukaista toimintaa edes sairauslomalla? Karpelan toiminta kertoo siitä, millaista jälkeä avustajan diagnostisoima lööppitauti on saanut aikaan. Arviointikyky pettää.
Mutta eipä journalisteillakaan ei ole puhtaita jauhoja pussissa. Alalla on menty sen rajan yli, jossa vahtikoiran ääni lähentelee jo rakkikoiran räksytystä. Tämä kertoo kaupallisuuden paineiden tunkeutumisesta journalismiin, eikä tulevaisuus näytä hääviltä, jos juoruileva tiedonvälitys myy paremmin kuin korkeaan ammattietiikkaan nojaava journalismi.
Ministereitä tulee ja menee. Siksi on paljon vaarallisempaa, että journalistit ovat ryhtyneet puolustelemaan ammattietiikalla ja sananvapaudella kovasta kaupallisuudesta lähteviä motiiveja, jotka pakottavat heidät tunkeutumaan syvälle poliitikkojen yksityiselämään. Noin heppoisille perusteille nauravat kohta naurismaan aidatkin. Kyllä siinä on kyse vain raa´asta rahanteosta.