Viikon vavahduttavin uutinen saattoi jäädä monelta huomaamatta. Se ohitettiin Suomen tiedotusvälineissä vähällä huomiolla. Se ei kertonut EM-yleisurheilusta, Nokian vaikeuksista tai EU:n huippukokouksesta.
Se oli pelkkä kädenpuristus, mutta ei mikä tahansa kädenpuristus. Se oli täynnä traumaattista historiaa ja näky, joka olisi ollut jokin vuosi sitten mahdottomuus.
Kättä puristivat keskiviikkona Pohjois-Irlannin pääkaupungissa Belfastissa kuningatar Elisabet II ja Pohjois-Irlannin hallituksen kakkosministeri Martin McGuinness.
Guinness on monelle tuttu, mutta McGuinness vähemmän. Ehkäpä asiaa avaa vertaus: Suomen historiassa vastaava tapaus olisi ollut suurin piirtein se, jos kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin 1904 ampunut Eugen Schauman ei olisi ampunut itseään, vaan olisi kätellyt joskus myöhemmin Venäjän tsaaria.
McGuinness oli terroristijärjestö IRA:n tärkeimpiä johtajia. IRA kävi pitkään Britannian joukkojen ja Pohjois-Irlannin brittimielisten ryhmien kanssa veristä sotaa, joka vaati noin 3 500 kuolonuhria.
Irlannin jälleenyhdistymistä väkivalloin ajanut IRA tappoi 1979 Elisabetin serkun, lordi Mountbattenin venepommilla. Britannian asevoimien entinen komentaja oli IRA:lle miehitysjoukkojen edustaja.
Kävin jokin vuosi sitten Belfastissa. Se jos mikä oli mieleenpainuva kokemus. Levottomuudet olivat loppuneet jo ajat sitten, mutta ilmassa roikkui vanhan väkivallan muisto. Väkivallan vuosien ulkoiset tunnusmerkit – rajut seinämaalaukset ja korkeat raja-aidat protestanttien ja katolilaisten välillä – olivat paikallaan. Ulkona liikkumista pimeällä neuvottiin välttämään.
Kuningattaren ja tasavaltalaisen McGuinnessin kädenpuristus pani veret liikkeelle. Britanniassa esimerkiksi tabloid-lehdistön konservatismin räväkkä ääni Daily Mail suositteli pääkirjoituksessaan, että kuningatar käyttäisi käsineitä ja polttaisi ne jälkikäteen. Hän kyllä käytti kuninkaallisen kutyymin mukaisesti käsineitä, mutta polttamisesta ei ole tietoa.
Suomessa nähdyt historian herkkupalat ovat liittyneet enimmäkseen sisällissodan jälkimaininkeihin ja Neuvostoliitto/Venäjä -suhteisiin.
Kohina oikealla ja vasemmalla oli kova, kun vt. presidentti Väinö Tanner otti 16. toukokuuta 1927 vastaan sisällissodan valkoisten muistopäivänä vastaan heidän voitonparaatinsa. Oli ennenkuulumatonta, että hävinneen osapuolen edustaja tervehti voittajia.
Esimerkkejä löytyy lähempääkin. Kylmät väreet kulkivat selkäpiissä heinäkuussa 1992, kun Venäjän presidentti Boris Jeltsin sanoi Suomen-vierailullaan näin: ”Haluan sanoa sen suoraan, että meidän puoleltamme oli suoranainen pyrkimys puuttua itsenäisen Suomen asioihin. Venäjän presidenttinä voin sanoa, että ei koskaan enää Venäjän ja Suomen välisten suhteiden päälle tule tämän tapaisten tekojen varjoa.”
Sattuneesta syystä tämä tuntuu ajankohtaiselta nytkin.
Tunne oli sama elokuussa 1993, kun Leningrad Cowboys ja puna-armeijan kuoro esiintyivät ensimmäistä kertaa yhdessä Helsingin Senaatintorilla.
Henkilökohtaisesti olen sattunut muutaman kerran paikalle, kun kipeä historia on väreillyt sähköisesti ilmassa.
Kesäkuussa 1991 Venäjän presidenttiehdokas Vadim Bakatin, NKP:n uskollinen poika, kävi kampanjamatkallaan Gorkissa (nykyisessä Nizhnij Novgorodissa) asunnossa, jossa akateemikko Andrei Saharov oli asunut karkotusvuosinaan. Bakatin tunsi silmin nähden olonsa epävarmaksi, mutta kävi kuitenkin.
Syksyllä 1993 Israelin pääministeri Jitzhak Rabin ja PLO:n puheenjohtaja Jasser Arafat puristivat presidentti Bill Clintonin ohjauksessa kättä Valkoisen talon nurmikolla. Siellä allekirjoitettiin sopimus, joka olisi voinut johtaa lopultakin rauhaan Lähi-idässä. Toisin kävi. Rabin murhattiin. Rauhantoiveet romahtivat ja ovat nytkin levällään.
Tällaisina historiallisina hetkinä saa nieleskellä ja nipistellä itseään. Joskus ne eivät johda mihinkään, mutta onneksi on päinvastaisiakin esimerkkejä.