Viikko sitten toitottivat radiot, televisiot ja lehdet sitä, että valtiosihteeri Raimo Sailas ei tyrmää toimitusjohtaja Pentti Vartian esitystä progressiivisen verotuksen poistamisesta.
Viime maanantain Ilta-Sanomat otsikoi pääkirjoituksensa, että Sailas lupailee jatkoa veroalelle. Kuka lupailee? Ei valtiovarainministeri Antti Kalliomäki tai pääministeri Matti Vanhanen.
Mihin kysytään seuraavaksi Sailaksen lupa? Kehitysapuun? Valtionhallinnon hajauttamiseen, Irakin jälkihoitoon osallistumiseen vai suomalaisen valkoviinin, Koskenkorvan, juomiseen serkkujen mökillä Posiolla?
Vaikka tiedotusvälineet eivät päätä, kuka mitäkin voi luvata, asetelma kuvaa hyvin suomalaista politiikkaa. Isäntä puuttuu. Poliitikkojen pitää päästä jonkun toisen selän taakse turvaan. Kun Kekkonen lakkasi näyttämästä, missä kaappi seisoo, on tullut entistä enemmän politiikan ulkopuolisia valtakunnanviisaita, joilta kysytään, mitä nyt tehdään.
Tilaa löytyy yhdelle sailakselle, miksei kahdellekin. Viime eduskuntakaudella tätä manttelia soviteltiin kunta-asioissa selvitysmies Jukka Pekkarisen päälle.
Nyt pallo on politiikassa muutenkin hukassa. Vaikka uusimmat gallupit lupaavat hallitukselle hyvää, pääministeri Matti Vanhanen sekoitetaan yhä vieläkin liian usein Matti Vanhalaan. On mielenkiintoista seurata, kuoriutuuko värittömästä ja hajuttomasta pääministeristä valtiomies. Paavo Lipponen puolestaan sekoittaa asetelmia hämmentämällä eduskunnan puhemiehen postilta monia asioita.
Tämä koventaa Sailaksen asemaa entisestään. Eikä se ollut aikaisemminkaan heikko. Kun hän teki pakettinsa, julistettiin, että se on ota tai jätä-paperi, jota ei saa repiä rikki. Miksei? Vaihtoehdot ovat vähissä. Kansanvallassa kansalaisia pitäisi rohkaista ottamaan kantaa asioihin, eikä tukahduttaa siinä.
Aivan samat vinkeet ovat kunnissa. Monet kunnanjohtajat ja kuntien johtavat virkamiehet olivat yksin kuntalaisten hampaissa, kun poliitikot eivät uskaltaneet ottaa todellista vastuuta takavuosien leikkauksista.
Miksi muuten nämä useimmat nykyiset puheenvuorot lähtevät siitä, että hyvinvointi turvataan vain lyömällä köyhät kyykkyyn? Työttömien ja syrjäytyneiden inhimillinen kohtelu kaataa pohjoismaisen hyvinvointivaltion? Uskokoon ken haluaa.
Mitä puolestaan maksaa kansan kahtiajako? Pystymmekö me pitämään Nokian osaajat maassamme muutaman yksikön veroalella ja Viron mallilla? Onko kaikki tosiaan vain siitä kiinni? Optiot ovat kelvanneet hyvin, vaikka verottaja kahmaisee niistä jopa liki kuusikymmentä prosenttia.
Suurin ongelma on tällä hetkellä kulutuksen kasvun pysähtyminen. Heikoimmassa asemassa olevat ihmiset panevat taatusti käytössään olevat viimeisetkin lantit kiertoon, eli he lisäävät sitä kaivattua kulutusta.
Kyse lienee pikemminkin periaatteesta. Esimerkiksi viime vuonna kuntien saamasta veropotista oli työttömyyskorvauksia vain 3,4 prosenttia ja veronalaisia sosiaalietuuksia 2,4 prosenttia. Toki kaikki sosiaalietuudet eivät ole verotettavia ja siten mukana tässä kansalaisten tulojen rakennetta kuvaavassa arviossa.