Norjalaismies vetää haalarit päälle, sytyttää tupakan ja hyppää trukkinsa sarviin paljain päin. Kello on iltakahdeksan tammikuisena maanantai-iltana.
Hieman haparoiden hän tekee työnsä; nostelee alumiinilevypinoja trukin piikkien päälle ja lopulta maahan. Toiseksi viimeinen pino tipahtaa ja aiheuttaa upouuteen peräkärryyn sen ensimmäisen mustelman.
Interfilin tehtaalla palaa valot, mutta ulkona on pimeää. Joka puolella synkkää taivasta vasten piirtyy korkea vuori, joiden keskelle reilun parintuhannen asukkaan Skjåkin pikkukaupunki on muodostunut. Parinkymmenen kilometrin päässä siintää Norjan korkein huippu, vajaan 2 500 kilometrin Galdhöpiggen. Se sijaitsee Keski-Norjassa, Opplandin läänissä.
Interfilin pihassa on viisi autoa, jotka värjöttelivät vielä hetki sitten parinkymmenen asteen pakkasessa. Muutama työntekijä käy ikkunassa pälyilemässä, mikä laitos pihalla puksuttaa. Se on FHF-726 - ylivieskalaisen autoilijan Ismo Haapakosken silmäterä, neitsytmatkaansa tekevä Volvo 460 -puoliperävaunuyhdistelmä.
Skjåk on Haapakosken tämänkertaisen Norjan-reissun ääripää. Kilometrejä on takana 1 580 ja lisäksi laivamatka Turusta Tukholmaan.
Maanantaipäivä on ollut pitkä, mutta tiistai on vielä pidempi: 13 tuntia ja 828 kilometriä ajoa yhdellä varsinaisella pysähdyksellä, joka sekin sujui lastauksen merkeissä.
Haapakoski rikkoi tietoisesti lakia. Jokaisen 4,5 tunnin ajorupeaman jälkeen pitäisi huilata 45 minuuttia. Yhtäjaksoinen enimmäistyöaika on 5,5 tuntia. Päivän aikana saisi ajaa 9-10 tuntia.
"Se on syvältä", Haapakoski kiteyttää tuntemuksensa.
Jos Haapakoski olisi noudattanut lakia kirjaimellisesti, hän olisi joutunut stoppaamaan yölevolle Ruotsiin. Illan laiva olisi lähtenyt ilman häntä. Nyt vuoristovankkuri saapui satamaan vajaat puoli tuntia ennen Silja Festivalin lähtöä.
Lainkuuliaisen tappio ajassa on kova, jos tiedossa on vain lyhyt viikkovapaa - niin kuin nytkin. Reilun 3 000 kilometrin ja viiden päivän rupeaman jälkeen Haapakoski joutui jo seuraavana aamuna lastaushommiin Pietarsaareen, perjantaina valmistelutöihin ja lauantaina kutsui jälleen maantie.
Määränpää: Atlantin rannikolla värjöttelevä Bergen.
Vaimoille voi nostaa hattua
Ismo Haapakoskea on vaikea pitää rikollisena, tai edes rekkamiehenä.
Hän ei tupakoi, syljeskele, kiroile, rehentele, kerro räävittömiä juttuja eikä kaada naisia. Hän puhuu rauhallisella, hiljaisella äänellä ja menisi paremmin tietokonenörtistä. Hänen rekkansa on siisti. Hän pitää hygieniastaan hyvää huolta. Hänellä ei ole kaljamahaa.
Hän on harkitsevainen, ei hermostu mistään ja säilyttää tyyneytensä tiukassa paikassa. Arvokkaita ominaisuuksia tien päällä.
Hän kuuluu joukkoon, muttei kuulu joukkoon.
Suomalaisten rekkakuskien suosimassa niin sanotussa Pöllibaarissa Ruotsissa Haapakoski syö Päivän annostaan sekä hymähtelee ja pyörittää päätään kollegojen jutuille. Yhdellä kuskilla on mukana seuralainen, mutta se ei ole hänen vihitty vaimonsa.
Pöytään jää vain Haapakoski, kun tulee tupakanpolton aika.
"Kaikilla pitäisi olla kotiolot mielessä ja kiire kotiin. Se on luonteesta kiinni. Nostan hattua niiden rekkamiesten vaimoille, joiden avioliitto kestää."
Haapakoskella ei kestänyt. Hän erosi vuonna 2000. Lapset Joonas, 7, ja Roosa, 5, vaativat edelleen harvoina vapaa-aikoina huomiota, samoin Lahdessa asuva tyttöystävä.
"Kaikilla on valtavasti odotuksia minun suhteeni. Yritän olla kaikille mieliksi. Toisaalta olen kiitollinen, että kelpaan edes jollekin. Nuorempana sitä vain rakastui silmittömästi, mutta nyt ymmärrän, että vastapuolelta vaaditaan paljon."
Kolmasosa vuodesta ratissa
Ylivieskalainen on 31-vuotias, mutta istunut ratin takana kauan. Syksyllä tulee kymmenen vuotta, kun hän hommasi ensimmäisen oman rekan. Nyt yrityksellä on neljä autoa sekä neljä vierasta kuskia. Kaksi puoliperävaunuyhdistelmää tekee matkaa Norjaan, kaksi täysperävaunuyhdistelmää Ruotsiin. Autot eivät hengähdä, miehet sentään aina välillä.
Haapakoski arvioi, että hän istui viime vuonna 180 000 kilometriä kuorma-auton ja 50 000 kilometriä henkilöauton kyydissä. Vaikka laskisi keskituntinopeudeksi yläkanttiin 80 km/h, miehen vuodesta kolmasosa meni ajaessa. Lisäksi tulevat tunnit, jotka hän yöpyi rekassaan.
Nykyajan rekasta löytyy sänky, ajotietokone, mikroaaltouuni, jääkaappi ja kahvinkeitin. Rekka on rekkamiehelle koti, uskonto ja isänmaa tai Tapio Rautavaaran Korttipakka - kaikki kaikessa.
Norjassa rekkamies opiskelee ajamisen korkeakoulussa. Siitä pitävät huolen kapeat tiet, vaihtelevat keliolot sekä jyrkät serpentiiniset ylä- ja alamäet, joissa vuono kulkee aivan tien vieressä, mutta parisataa metriä alempana.
"Täällä tuntee itsensä pieneksi. Maisemat saavat aikaan kunnioituksen isompia asioita kohtaan", Haapakoski kuvailee.
On vaikea uskoa, että esimerkiksi vuonna 2004 Norjassa kuoli kuusi henkilöä sataatuhatta asukasta kohti tieliikenneonnettomuuksissa ja Suomessa vastaavasti seitsemän - vielä vuonna 2002 kahdeksan.
Syy ei siis voi olla olosuhteissa.
Pyyntö ylhäälle
Norjassa pitää ajaa erilaisella asenteella. Kun tie on peilijäässä ja kohde näkyy vain pienenä pisteenä, parhaimmillaan 33 000 kilon kuorman vieminen turvallisesti perille on vaikeaa.
"Aluksi kädet hikosivat, kun puristin rattia. Nykyään se on kilpailuvaltti, että ajan Norjan pahimmillekin alueille, kun sitä eivät kaikki suostu tekemään. Tai suostuvat kesällä, mutta eivät talvella", Haapakoski tarkentaa.
Pelkoa hän ei tunnusta tuntevansa, mutta realiteetit ovat mielessä. Virheitä ei saa tehdä, koska pelataan senttipeliä.
"Tärkeintä on päästä lähtemään kotoa hyvillä mielin. Kaikki pitää olla sanottuna ja asiat kunnossa. Kaikenlaista voi sattua ja tapahtua, ovat nämä sellaisia paikkoja."
Viimeinen apu tulee tarvittaessa muualta kuin penkin ja ratin välistä.
"Aivan sama, kuinka kova jätkä on, viimeisessä paikassa pyyntö lähtee ylös."
Eräänä päivänä Pohjois-Norjassa Hammerfestin liepeillä Haapakosken rekka oli juuttunut kuuden kilometrin nousun puoliväliin. Renkaissa oli ketjut, eivätkä nekään auttanut. Norjalainen jää on kovaa. Ainoa suunta oli alaspäin, jossa odottivat henkselimutkat.
"Jos siellä ylhäällä on joku ikinä ollutkaan, tule nyt auttamaan", Haapakoski vilkaisi tähtitaivaalle.
Tuuria, taitoa tai suojelusta, mutta kun Haapakoski oli valuttanut rekkaansa sata metriä alaspäin ja hän yritti uudelleen nousta, rekka lähti nousemaan. Kolme kilometriä ryömimisvauhtia, mutta tärkeintä, että eteenpäin.
"Kyllä siellä joku oli."
Erakon luonnetta vaaditaan
Rahtarit ovat kuin muurahaisia. Ne risteilevät eri puolilla maata ja maita, törmäävät toisiinsa huoltoasemilla tai laivassa ja erkanevat jälleen tuntemattomaksi ajaksi. He ovat matkalla koko ajan, mutta perillä eivät ikinä.
Kaikki ovat tuttuja keskenään, vaikka tapaisivat ensimmäistä kertaa. Ajaminen yhdistää, vaikka taustat ovat täysin erilaiset: muusikkoja, tuomareita ja maatalousinsinöörejä.
Haapakoski on sotilassoittaja. Torvi vaihtui auton torveen.
Sunnuntaina kello 15.45 Ruotsin ja Norjan rajalla piikkiöläinen Timo Korsman heilauttaa kättään ja katoaa rekkoineen kohti Norjaa.
"Monesti tulee mieleen, että näkeeköhän miestä enää vai katoaako se johonkin lumipyryyn", Haapakoski tuumaa.
Korsman on pysynyt tien päällä katoamatta 28 vuotta. Hän nauttii nykyään siitä, että saa ajaa Norjaan. Se tarkoittaa, että saa myös nukkua.
"Ajoin 3,5 vuotta Suomessa 700 kilometriä päivässä ja nukuin kuutena yönä viikossa neljä tuntia. Tämä on lastenleikkiä", Korsman alleviivaa.
Ei leikkiä, vaan totista totta. Vaarojen lisäksi yksinäisyys saattaa tulvia päälle. Kahdeksan kuutio- ja neljän neliömetrin kokoisessa hytissä seinät ovat lähellä.
Haapakoski nauttii yksinäisyydestä, miettii asioita.
"Täällä oppii tuntemaan itsensä. Toisaalta pitää olla sinut itsensä kanssa. Kyllä tässä hommassa erakoksi muuttuu."
Vuonojen maassa vallitsee rauhoittava tunnelma. Mustavalkeat vuoret peittävät välillä taivaan molemmilla puolilla tietä. Ollaan herrankukkarossa.
Välit yläkertaan on oltava kunnossa: omaan päähän - ja vielä ylemmäs.