Rovaniemen teatteri: Mustan joen syke. Käsikirjoitus Olli Tiuraniemen tekstien pohjalta Sami Parkkinen. Ohjaus Masi Eskolin. Seuraava esitys 1.3. klo 19.
Mustan joen sykettä ei voi olla vertaamatta toiseen Rovaniemen teatterin tuotantoon, Sydänmaa-näytelmään.
Kummatkin teokset kertovat pohjoisen ihmisten ahdingosta mustanpuhuvaan sävyyn, mutta kun Sydänmaa rypee ahdistuksessa, Mustan joen syke on lämmin ja puhutteleva.
Vaikka tarina versoo Kemijokivarren lähihistoriasta, se ei jää dokumentiksi.
Lohenkalastuksen päättänyttä ja Jaatilan kylän rampauttanutta joen valjastamista ei raportoida aikajärjestyksessä, vaan kertomus rakentuu elämänmakuisista välähdyksistä ja muistikuvista. Ratkaisu on onnistunut, vaikka tarinaan mahtuu turhiakin suvantoja.
Keskushenkilönä on Seppo Rintamäen vivahteikkaasti tulkitsema Hemi, joka pakenee kotiseudultaan etelän yliopistoelämään ja sitten alkoholismiin ja mielisairauteen.
Elämää ei silti kuvata vain syöksykierteenä. Kylä ja koti tukevat menneisyydestä käsin, ja elämä jatkuu tulevaisuuteenkin.
Rehellisyyttä kertomukseen tuo se, että kyläläisiä ei esitetä pelkkinä uhreina.
Saamattomuus on juurtunut syvälle ihmisten itsensä, etenkin miesten asenteisiin. Asetelmassa kipinöi myös mahdollisuus parempaan: asenteitaan voi muuttaa.
Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä Masi Eskolinin jämäkässä ohjauksessa. Kukaan ei nouse ylitse muiden, ellei sitten raikas Helka Periaho, joka loistaa varsinkin perheen vanhentuneena äitinä.
Näyttelijöiden ilmeikäs muuntautuminen poroiksi ja lohiksi korostaa ihmisten ja luonnon välistä sidettä.
Puitteet ovat poikkeuksellisen komeat. Sampo Pyhälän lavastuksessa moni-ilmeinen puurakennelma sulkee näyttämöaukon monumentaalisena patona, jonka avulla tilaa saadaan käytettyä oivaltavasti myös korkeussuunnassa. Puusta, näyttämöä peittävästä vedestä ja kumipuvuista uhkuu voimakas materiaalin tuntu.
Näytelmä ei horjahda epätoivon eikä imelyyden puolelle, vaan tarkkaan punnittu tasapaino jatkuu kauniiseen loppuun saakka.